Words can hurt too

"Läski, pullero, laihuttasit ees, sun jättiperse ei mahu ees tohon tuoliin ..."

Kuullostaako kivalle? Ei minustakaan. Niin kovin moni on varmaan kuullut tuollaisia tai edes tuon tapaisia haukkumia jonkun suusta elämänsä aikana. Ja vielä ilman syytä. Minä ainakin olen, ja paljon. Suurin osa nimittelyistä on tullut juuri kavereiltani muka vitsinä. Eteenkin entisessä kaveri-piirissäni se oli arkipäivää. Heidän keskuudessaan sana läski oli yleisempi kutsumanimi kuin ihmisten oikeat etunimet ja muutenkin täysin olemattomaan yli-painoon (kaikki senkin porukan kaverini olivat hoikkia, ei todellakaan ylipainoisia) liittyviä asioita heitettiin herjana niskaan all the time,muka vitsinä. Mutta minä en ainakaan osannut ottaa sitä vaan läppänä, kun minua; reilusti alle 40 kiloista syömishäiriöistä, huonolla itsetunnolla varustettua tyttöä haukuttiin joka päivä läskiksi ja laiskaksi yms. Ne sanat todella jäivät kiertämään rinkiä pääkoppani sisälle. Ne satuttavat ja jäävät viiltelemään mieltä pitkäksi aikaa. Niistä voi jäädä pysyviä arpia, jotka eivät parane koskaan

 Miksi, siis miksi ihmiset käyttävät tuollaista kieltä toisia ihmisiä kohtaan! Miksi ihmisiä pilkataan? Kuka siitä hyötyy? Sanojen kohde - EI TODELLAKAAN! Pilkkaaja - enpä usko! Mutta syömishäiriö, masennus, heikko itsetunto, itsetuhoisuus yms. - kyllä, niitä ne sanat kyllä ruokkii oikein tehokkaasti! Miksi kukaan haluaa satuttaa toista? Kun kaikille ne eivät ole vaan ohi meneviä sanoja, ne merkitsevät paljon enemmän. Jotkut jopa päätyvät itsemurhaan tai kuolemaan ilkeiden sanojen "avustuksella".

En vaan tajua. Millä perusteella kenelläkään on oikeus sanoa tuollaisia asioita toiselle ihmiselle, ihan oikeasti! Ei kenenkään, ei normaalipainoisen,ei alipainoisen,ei ylipainoisen, EI KENENKÄÄN pitäisi joutua kuuntelemaan sellaista!

Minusta on oikeasti todella kamalaa miten nykyään lähes kaikki ihmiset pitävät itseään liian lihavana ja sanovat haluavansa olla laihempia jotta olisivat kauniimpia. Jopa todella-todella nuoretkin tuttavani ajattelevat näin ja haukkuvat sen enempää ajattelematta kavereitaan lihavaksi & läskiksi. Ja kaikki tämä täysin ilman mitään syytä! Voi kunpa sellainen turhan paskan levittäminen loppus tästä maailmasta kokonaan! Syömishäiriötä tms. ongelmia en itse ainakaan toivoisi kenenkään kärsittäväksi!  Sen kokeminen on oikeasti eräänlainen mielen sisäinen helvetti... Sen tuomaa tuskaa ei voi tajuta, ennekun itse joutuu sen pyörteeseen ja silloin on enää myöhäistä perääntyä...Jos vaan voisin estää kaikki uudet sairastumiset ja parantaa jo sairaat niin tekisin sen heti! Miksi tämä maailma on mennyt näin kieroksi ja ilkeäksi! Minua inhottaa niin paljon koko nykyajan valtava laihuuden ihannointi! Suututtaa! ARGH! Eikö kaikki ihmiset vaan voitais olla kunnioittavia toisille ja arvostaa&hyväksyä muut sellaisenaan, juuri aivan omana itsenään. Ei ihmisen paino, olipa se sitten mikä tahansa, tee ihmisestä sen parempaa tai huonompaa. Miksi sairasta laihuutta ylipäätään yleisesti ihannoidaan? Sairas laihuus ei tee ihmisestä onnellista, päinvastoin. Eikö elämänsä aikana kuitenkin jokainen ihminen haluaisi olla onnellinen? Siihenhän sitä laihduttamisellakin oikeasti pyritään, vaikka todellisuus on jotain aivan muuta. Hämmentävää...

Ihmiset hei, te olette oikeasti kauniita ja arvokkaita! Muistakaa se! Laihduttaminen ja alipaino ei tuo mukanaan yhtään mitään hyvää, vaikka niin monessa paikassa virheellisesti uskotellaankin. Ei se vaaka tai BMI kerro oikeasti mitään muuta kun pari yhdentekevää lukemaa. Unohtakaa ne paskamaiset sairaat kauneusihanteet ja nauttikaa elämästä! Voi kun sisimmissäni tajuaisin sen itsekin...

 

 

Siinä teille pieni purkautumis-tsemppi-postaus, ärsytti nii kovasti tää juttu.

By Mango

Fear of mine; kouluruokailu

Miljoona ja kaksi postausta odottaa valmistumistaan luonnosten joukossa. Aloitan aina kirjoittamaan, mutten ikinä saa mitään valmista aikaseks. Pitkät koulupäivät ja muut menot takaa,ettei vapaa-aikaa jää turhan paljon blogiin panostukseen, vaikka postata kyllä aina tahtoisinkin. Mutta asiaan; vaikka tämäkin postaus ekoista kouluruokailustani on valmisteltu jo aikoja sitten, niin julkaisen sen vasta nyt kun sain vihdoin aikaiseksi viimeistellä sen...

Uus koulu, uus porukka, uus ympäristö jne... Siinä on kai paljon jännitettävää vähän jokaiselle ekaa vuotta uudessa koulussa aloittavalle, ehkä joitain saattoi jopa pelottaakkin joku noista.  Mun kohdalla pahin pelko oli kuitenkin aivan jotain muuta. Jotain niin järjetöntä ja typerää. Asia joka on toisille niin arkista ja mukavaa oli minulle kuin pahin painajainen; koulun ruokala. Muuten koulun aloittaminen tuntui minusta helpolta ja helpottavalta. Tieto siitä, että kukaan ei tunne tai edes tiedä minua etukäteen, kellään ei siis ole ennakko-odotuksia minua kohtaan. Kukaan ei tiedä minua seuraavasta tummasta sh-varjosta eikä mistään kokemuksistani! Loistava mahdollisuus täysin uuteen, puhtaaseen alkuun koko elämän osalta, jos vaan olisin itse uskaltanut heittäytyä vapaaksi...

  Stressasin ruokailu-tilanteita etukäteen kovasti ja mietin mielessäni erilaisia keinoja ja tekosyitä skipata koko asia. Menenkö vessaan "piiloon" ruoka-ajan koittaessa, pujahdanko vaan vaivihkaa muualle kun muut menevät syömään... Ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäiset tunnit hujahtivat nopeasti ja pian oli se kammottava aika. Luokanvalvojan suusta kajahti ilmoille ne pelottavat sanat: "Seuraavaksi onkin sitten ruoka-tauon aika, voitte nyt lähteä syömään". Ennenkun edes ehdin kunnolla tajuta mitä tapahtuu, minä olinkin jo vahingossa siirtymässä kohti ruokalaa muutaman uuden luokka-kaverini toimesta jutustelun lomassa, "Oh Shit, miten mä tästä pakenen". Ajauduin porukan keskellä vaan lähemmäksi ja lähemmäksi painajaisissani kammottelevaa paikkaa, jota olen vuosia vältellyt viimeiseen asti. Karkuun ei vaan yksinkertaisesti enää päässyt, ei sitten mitenkään, vaikka yritinkin hädissäni selitellä jotain. "Kyllähän sun  nyt syödä pitää", eräs luokkalaiseni henkilö tokaisi minulle ja tarrasi käsivarrestani kiinni napaten minut peräänsä ruoka-jonoon. Sydän hakkasi, kädet tärisi, pala nousi kurkkuun; olin lievässä paniikissa. Koitin silti näyttää mahdollisiman normaalilta ulospäin. Miten vitussa mä tähän oikeen jouduin?

  Ruokala oli täynnä porukkaa. Iloinen puheensorina ja astioiden kilinä kantautui korviin jo kaukaa. Oli todella omituinen tunne ensinäkin ottaa linjastolle kasasta tarjotin ja alkaa koota sen päälle astioita, teki vaan mieli juosta pois ja lujaa. Ahdisti. Otin itselleni lasillisen vettä sekä kopautin salaattikauhasta pari vihreää lehdenpalasta lautaseni pohjalle ja suuntasin kavereideni seurassa pöytään. Voin sanoa että yhdenkin salaatinpalasen saaminen suuhun oli todella työn ja tuskan takana, loput palaset siirtelinkin sitten vain haarukalla reunalta toiselle ja ne päätyivät lopulta bio-jätteisiin. Eikä koulussa syöminen ole tuosta kohentunut parin viikon aikana lainkaan. En vaan pysty siihen!

  Muiden nähden syöminen on minulle todella vaikeaa, olipa sitten kyse vaikka edes parista vaivaisesta salaatinpalasesta. Päälle iskee kamala tunne siitä, että muut täydelliset, kauniit ja laihat ihmiset ajattelevat minusta pahaa, tyyliin: "hyi, miten tuo läski tyttö kehtaa syödä tai edes näyttäytyä ruoan lähellä! Miten nolo ja iljettävä, ei noin lihavan pitäisi edes ajatella ruokaa" sekä nauravat ja ilkkuvat minulle, halveksivat minua.

  Olen saanut koulu-kavereiltani osakseni ihmettelyjä ja uteluja pienistä, usein olemattomista annoksistani, joista näykin suuhuni muutaman suullisen. Vastaan aina, että "Ei oo nälkä kun söin aamulla", vaikka todellisuudessa juon  aamuisin aina vaan kupin teetä, koska kouluun meno aamupalan syöneenä on mahdoton ajatuksenakin. Silloin aina ajattelen, että voi kun te vaan tietäisitte totuuden... joskus luotettava juttukaveri ja kuuntelija olisi enemmän kuin ihana. Ruokalassa lempinimekseni onkin muodostunut pupu, koska syön kuulemma vain kaninruokaa...

  Koska kouluruokailu ei osaltani mene todellakaan putkeen ja aamupala on poistunut ohjelmastani sekä liikuntakin on lisääntynyt roimasti, koitan sitten syödä ahkerasti koulun jälkeen, vaikka välillä tekis niin kovasti mieli olla syömättä koko loppupäiväkin ja nauttia  nälästä, laihtua vaan taas, mutta on vaan pidettävä itsensä kurissa.Mä EN halua takasin sitä kaikkee paskaa mitä oon joutunu kokemaan!Miks tää kaikki on taas näin hankalaa! Miks mä en vaan vois olla aivan tavallinen, onnellinen nuori...

 

Wishes are more than welcome

Ajattelin tässä vaan, että jos teille lukijoille tulee mieleen ideoita, toiveita, ehdotuksia että mistä haluisitte lukee tai joitain muita ajatuksia tai ihan mitä vaan, niin heittäkää toki kommentteja! Jokainen komma on aina piristys mulle ja postaus-ideoita kovasti myös teiltä toivoisin :)

Me now

 Lukijani toiveesta innostuneena päätin kirjoittaa vielä yhden ( jollen innostu taas bloggaamaan enemmänkin) postauksen tän blogin haudan takaa.

 Mitä sulle kuuluu nykyään? Se vaikea kysymys, johon vastaan kysyjästä riippuen aina eritavalla. Yleensä mä sanon että tosi hyvin enempää sitä edes miettimättä. Päällisin puolin kun kaikki vaikuttaa sujuvan mainiosti. En ole sairaan laiha ja syön. Mutta miten mä oikeesti pärjään tän sairauden kans tällähetkellä? Rehellistä vastausta en halua aina antaa itsellenikään. Mutta nyt kuitenkin laitan itseni kohtaamaan todellisuutta ja koitan kertoa voinnistani totuuden mukaisesti. Sitä on vaan hankala myöntää, miten pahasti anoreksian tossun alla olenkaan...

 Koko viime talven/alku-kevään vietin osastolla. Sinne meni joulut ja muut vankina neljän seinän sisällä pikkuhiljaa salaa hoitoa vastaan kapinoiden ( ruokia piilotellessa,oksennellessa salaa vessassa/suihkussa, yöllä jumpatessa jne.). Hoitajien vastustuksesta huolimatta pääsin kuitenkin avolle ja oon ollut kevään&kesän kotona. Välillä on ollut tosi hankalia aikoja ja syöminen tökkiny pahemman kerran. Osasto-uhkan alla oon ollu parisen kertaa, ennenkun uskalsin oikeesti nostaa painoani muutamalla kilolla pois siltä "vaarallisimmalta vyöhykkeeltä". Avon lopetin pari kk sitten, heti täytettyäni 18 vee , koska vihasin sitä tarkkailua ja kyyläystä. Se vaan ahdisti ja piinasi, ei auttanut mua yhtään. En ehkä ollut tarpeeks kärsivällinen, mutta en kestäny sitä enempää. Eli nyt oon ns. omillani, mutta en todellakaan aio palata takaisin anoreksian kuiluun, eiköhän se paska ja kärsimys oo jo nähty. Jatkan polkuani terveyttä kohti, vaikka vauhti ei päätä huimaakaan...
Parantumiseni rehellisesti sanottuna junnaa nyt paikallaan.

Elämäni on vielä täynnä anoreksian sääntöjä, joiden orjana toimin. Syöminen onnistuu jo aika hyvin ja onnistun syömään hyvänä päivänä jopa ateriani loppuun asti viimeistä murua myöten, myös yksin ollessani. Ruokailu on mulle kuitenkin melko "mekaanista" toimintaa , eikä luonnollista niinkun sen kai pitäisi. En voi syödä ruokaa ajattelematta sen vaikutusta painoon sekä lihomista. Ruokavalioni on todella rajoitteinen. Päätän,ostan & laitan ruokani aina itse. Syön useimmin vaan tiettyjä  tuttuja turva- ruokiani". Mä suunnittelen kaikki ateriani jokaista suupalaa, kaloria,hiilaria ja rasva-grammaa myöten etukäteen ja mun on tiedettävä kaiken syömäni ravintosisältö. (niin ja olen myös kasvissyöjä). Ateriasuunnitelmaa en noudata muutakun aamu- & iltapalan pohjana. Se tuntui liian "epäterveelliseltä". "Näkyvää" rasvaa en käytä koskaan (esim, leipärasvaa, öljyä tms.) enkä syö mitään esim. paistinpannussa paistettua. Valkkaan aina ne kaikista vähärasvaisimmat ja terveellisimmiltä vaikuttavat vaihtoehdot. Maitoa, mehuja tms. en juo koskaan. Kaiken on oltava täysin kontrollissani, tai siis anoreksia kontrollissa... Pyrin kuitenkin saamaan edes  2000 kaloria päivittäin. Aina se ei tosin totedu.Terve ja vapaa syöminen on tästä kaukana!

Aivan viime-aikoina olen kuitenkin rohkaistunut ottamaan käyttöön "karkki-päivä"- periaatteen kerran viikossa. Sinä päivänä saan joustaa hieman rajoistani, ja kokeilla myös niitä "uhkaavampia" ruokia.

Pakko-liikuntaa en enää vaadi itseltäni samalla tavalla kuin joskus, mutta ajatus energian kuluttamattomuudesta ja laiskottelusta tuntuu väärältä ja syntiseltä. Mulle on sitten kehittynyt uudenlainen "pahe". Vältän nykyään istumista viimeiseen asti. En anna itselleni lupaa istua, jollei ole aivan pakko (esim. autossa jne.) vaan sen sijaan seison lähes aina..Tämäkin on tapa pitää kaloreiden kulutus mielessä...Liikuntaa mulle tulee toki myös ratsastuksesta ja talli-hommista, mutta se ei ole anoreksia määräämää, vaan minun nautintoni ja piristykseni. Ratsastus ja hevoseni sekä tavoitteet sen kanssa on yksi suurimmista motivaatioistani pysyä edes vähän "järjissäni". En varmaan voisi elää ilman hevosia elämässäni. Olenkin todella onnellinen siitä, että minulla on oma rakas "hevos-terapeuttini".

Painoni on nyt muutaman kilon päässä normaali-painon pelottavasta rajasta. Olen junnannut näissä lukemissa jo jonkun aikaa. En anna painoni laskea merkittävästi (vaikka se houkuttelisikin kovasti) mutten uskalla antaa sen noustakaan. Mielessä kummittelee ajatus siitä että normi-painoisuus tarkoittaisi kohdallani sitä, että olisin läski ja ylipainoinen. (ajattelen näin siis VAIN omasta painostani, en yleisesti)  Pelkään, että sitten en voisi enää syödä ja joutuisin pian taas laihduttamaan koska paino vaan nousisi ja nousisi loputtomiin.

Ulkonäön muuttuminen ja lukemien kasvaminen ei todellakaan ole ollut minulle helppoa. Peilikuvan sietäminen on haastavaa. Usein nään ja tunnen itseni hurjan pulleaksi, rumaksi, ällöttäväksi ja pehmeäksi. Kaipaan todella paljon luiden näkymistä ja laihanlaista olemusta. Olen todella tyytymätön ja kriittinen ulkonäköni suhteen. Peilin edessä itkeminen on tuttua. Joskus onneksi kuitenkin koen myös niitä pieniä valon hetkiä, jolloin ajattelen, että ehkä mä oonkin ihan fine näin. Muttakun munhan piätis periaatteessa vielä lihoa, miltä näytän silloin jos olen nyt jo mielestäny tukeva? Ajattelen jatkuvasti sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Uskon kaikkien inhoavan ja halveksivan  minua. Vertailen itseäni jatkuvasti kaikkiin muihin. Olen niin paljon huonompi, rumempi, lihavampi, jalkani ovat paksummat, painan varmasti enemmän, kaikki ovat mukavampia ja pidetympiä...Olen huonoin täydellisten keskellä. Laihduttamalla tulisin paremmaksi. Pään sisäistä kamppailua saa käydä tosissaan... Olen myös todella herkkä muiden kommenteille ja sanomisille sekä esim. median viesteille (esim. tv-ohjelmista, lehdistä ja mainoksista kaikki laihdutukseen,liikuntaan ja terveelliseen ruokavalioon liittyvät jutut pomppaa pahasti silmille ja jää kiertämään ajatuksiin)

Niin, olen tällähetkellä kaikkea muuta kun terve, jumitan omassa pikku turva-satamassani, vaikka matka on vielä pahasti kesken. Miksen jatka matkaa? Pelkään mitä siellä lopullisessa satamassa onkaan minua vastassa. Minä en tiedä. Hyppy tuntemattomaan. Tiedän kuitenkin järjelläni, että vastassa odottaa jotain todella palkitsevaa.

Kyllä, minun pitäisi ottaa se ratkaisevan suuri askel jotta pääsisin eteenpäin. Sitä on niin helppo tuudittautua "näin on hyvä, siis miksi muuttaa mitään"-ajatukseen ja olla astumatta sen mukavuus-alueen ulkopuolelle. Olla ylittämättä niitä tiettyjä rajoja, koska niiden sisällä olo tuntuu siedettävältä ja turvalliselta. Sitä askelta on liian helppo lykätä eteenpäin ja eteenpäin, siitää jonnekkin tulevaisuuteen odottamaan.

Tässä siis kuumisiani syömishäiriön osalta. Ei koko elämäni osalta. Paranemis-projektin myötä tuntuu kuin oisin saanut elämääni takaisin taas niitä asioita, joita anoreksia ( ja sen myötä myös masennus) minulta julmasti oli pöllinyt. Aivan kaikki ei pyöri enää vaan laihdutuksen ja ruoan ympärillä, vaikka se vaikuttaakin vielä vahvasti elämääni. Olen saanut takaisin mm. ILON tunteen. Olen saanut kokea taas paljon ihania hetkiä, kaikki ei olekkaan pelkkää paskaa ja pettymystä.

Eli matkaa on vielä jäljellä hurjasti, mutta on sitä tullut kuljettua eteenpäinkin jo tosi pitkälle.

Yksi asia on kuitenkin varma, periksi minä en tälle taudille anna!

I Will Fight!

kuvat from we<3it


By the way, olen muuten taas harkinnut vakavasti, että josko herättäisin tämän blogin oikeasti taas henkiin. Kirjoitus-inspis nostaa taas päätään.