Silmissä näkyy vain mustaa

Ennätysmäärä päiviä syömättä.Silmissä sumenee ja päässä humisee.Olo on jotenkin niin epätodellinen,mutta myös lihava.Tuntuu kun olisin kokoajan turvonnut kun ilmapallo,eikä se laske vaikka kuinka paastoan ja vedän nesteenpoistajia.Vaa'alla näkyy liian suuri lukema.Olo on sen verran heikko,että olisi kohta varmaan aiheellista syödä jotain,kuten vaikka joku mahdollisimman vähäkalorinen piltti? Huomenna kun olisi oltava skarppina,koska minulla on tiedossa taas uuden amiskan pääsykokeet.Ajatus lihomisesta kuitenkin ahdistaa niin paljon.En haluaisi mennä pullaposkisena sinne uudelle koululle vieraiden sekaan.En halua olla niiden ilkeiden ja ivaavien katseiden kohde,jotka minua mielessään lihavaksi haukkuvat.
  Lääkäritkin piinaa mua taas.Ne soittelee mulle kotiin ja lähettelee kirjeitään,joissa ne yrittää houkutella mua käymään sh-klinikallaan.Sain tietää että entisestä koulustani ryhmänohjaajani oli antanut minusta lähetteen psykologille kuulemma epäillyn syömishiriön takia.Onneksi se koulu on jo historiaa minun elämässäni, joten se lähete kumoutui.Turha luulo nimittäin että olisin minnekkään lääkärille enää ikinä menossa! Viime kokemus oli tarpeeksi kammottava. En minä tunne oloani sairaaksi,joten miksi edes menisin.En ole läheskään niin laiha,että tarvitsisin apua.

Valheita ja Sailailua

Pakko saada painoa pois,pakko laihtua.Valehtelen taas kaikille ja esitän onnellista. Se ei ole yhtä helppoa kuin ennen,mutta onnistun siinä silti. Välillä  minut pakotetaan syömään, kotona porukoilla asumisen varjopuolia. Esitän iloista,ja otan lautaselleni pienimmän mahdollisen annoksen. Jos vaan mahdollista,kippaan sen vessanpyttyyn. Sottaan ruoalla vaan lautasen. Liian usein joudun kuitenkin syömään. Se tuntuu taas niin helvetin vaikealta. En ymmärrä itsekkään,miten vaikeaa syöminen voi olla. Asia joka on "tavallisille" ihmisille normaali ja jokapäiväinen asia, helppo ja mieluinen rutiini,josta voi nauttia. Eivätkä ne silti edes liho jokaisesta suupalasta. Toisin kuin minä. Miten minä voin tehdä sen itselleni niin vaikeaksi? Olen vajonnut taas syvemmälle.Itken taas ruokailun jälkeen ja usein myös oksennan ja käytän laksatiiveja. Kaikki tuo ylimääräisen ruisleipäviipaleen tai muutaman sadan kalorin takia, enkä silti tunne itseäni sairaaksi. En osaa myöntää itseäni sairaaksi,vaikka siksi minua lääkäri sanoikin. Tähän on olemassa apua ja hoitoa,mahdollisuus paranemiseen ja parempaan elämään on olemassa. Mutta kieltäydyn hoidoista ja kapinoin "apua" vastaan. Minulla on lähetteitä syömishäiriö-klinikalle,mutta en mene sinne, en tahdo enkä uskalla. Olisin siellä kuitenkin se kaikista lihavin, jolle muut täydelliset ja langanlaihat anorektikot nauraisivat.En ole tarpeeksi laiha sinne. Olisin taas se kaikista huonoin. En tahdo taas olla se, joka häviää kaiken! En halua tuntea sitä tuskaa enää!
      Mihin katosi se kaikki haaveilu paremmasta elämästä, ilman ruokahuolia ja vaaka-stressiä? En tiedä itsekkään. Positiiviset ajatukset vaan hautautuu ahdistuksen alle. Vaa'alla käynti ei ole ikinä hyvä idea. Ei varsinkaan kun on juuri lihotettu thtomattaan monella kilolla. Se järkytys oli liian suuri. Ahdistus,jota en kestä. Monta kiloa on lähiaikoina pudonnut. Ja yllättävän nopeasti. Vielä muutama kilo ja olet taas alle 40 kilon rajan,ääni päässsäni sanoo. Jokainen grammankin pudotus tuntuu taas hyvälle.
      Miksi teen tämän itselleni,mietin välillä.Mutta en vaan tahdo päästää irti.Minullahan ei olisi mitään muuten.Tämähän on mun elämä.Mun elämä,joka on vaan niin palasina.En jaksais kohta enää taistella.Tahtoisin vaan luopua kaikesta ja vapauttaa itseni elämisen tuottamasta tuskasta. Silloin millään ei olis mitään väliä eikä tuskaa tarvitsisi tuntea. Mitä ideaa on kiduttaa itseään täällä,kun ei mulla ole tälle maailmalle mitään annettavaa tai merkitystä. Kaiken olen jo suunnitellut valmiiksi.
Enkelithän on kaikki laihoja?


Tämä on taas  yksi näitä huonoja päiviä.Muunlaisia ei tosin ole pitkään aikaan ollutkaan.Olen hajalla ja niin yksin.

Tauko

Postaukset on ollut nyt tauolla jo pitkän aikaa ja tämä tulee myös jatkumaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Ei vaan tunnu sopivalta postata yhtään mitään,kun kaikki on niin sekaisin.
    Minua on tyrkytetty hoitoon kaiken takia.Eikä todellakaan omasta vapaasta tahdostani johtuen.Se tuntuu ahdistavalta.Juuri kun sain painoni taas takaisin alas...En osaa enkä ehkä toisaalta haluaisikaan päästää tästä kamalasta,varjostavasta möröstä irti.Taistelen lihomista ja "auttavia" ihmisiä vastaan, vaikka tiedän että se on hölmöä eikä siitä ole mitään hyötyä.Toinen osa minusta kun kuitenkin tahtoisi niin kovasti vapauteen.