Sietämätön paha olo

Lihava olo. Yleinen paha olo. En tiedä mitenpäin olis, kaikki ahdistaa liikaa. Paino ei laske vaikken syö mitään. Se vaan jumittaa hipoen 39 kilon lukemaa. Se on aivan liian paljon. Mä vaan itken ja raivoan. Nukkumisestakaan ei tule mitään. Joko en saa unta tai nään pelkkiä painajaisia. Pää hajoaaaaaa!

Voimaton

Tulin just tallilta. Oman hevosen näkemisen pitäis piristää, mutta ei. Tuntuu, että mulla ei riitä intoa tai voimia enää mihinkään. Ei edes hevosiin. Ei yksinkertaisesti yhtään mihinkään. Haluaisin vaan olla yksin ja itkeä. Olen vetäytyneenä omaan maailmaani, oman laihdutus-projektiini. Olen väsynyt omiin ajatuksiini, joita en voi paeta. Mä en oikeesti enää vaan jaksa!
     Mihin kadotin sen taistelu-tahdon? Minunhan piti jo kerran voittaa koko helvetin anoreksia-mörkö lopullisesti. Mutta silti löydän itseni taas tästä tilanteesta. Vajonneena laihdutuksen syvään mereen. Miksei minulla ole pokkaa pyytää apua, vaikka sisimmissäni sitä tahtoisin? Koska osa minusta sanoo että se olisi noloa. Heikkoutta ja luuserimaista! Läski pyytämässä apua mukamas johonkin syömishäiriöön. Mikä anorektikko sinä pulla-reisi muka luulet olevasi. Et ole tarpeeksi laiha pyytääksesi jotain muka auttamaan. Olet vaan laiska ja saamaton paska, joka vikisee turhasta taas kerran. Olen liian heikko päästäksei irti!

Kunnioitan ja arvostan todella paljon niitä, jotka ovat laihdutuksesta päässeet irti. Olkaa ylpeitä itsestänne!

Can I just fly away?

Tällä hetkellä se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta... Miten itseään voi vihata näin paljon!?

I just wanna die

Not enough, never enough

Kolmosella alkoi vaakalukema tänään kun aamulla astuin sen päälle. Liikaa, aivan liikaa vieläkin, sanoi se ja kokovartalopeili, joka roikkuu mun huoneen seinällä. No yksi väli-etappi kuitenkin saavutettu, paino alle 40 kilon. Seuraava mission olkoon alle 37. Miten alas vaakalukemien täytyy pudota, jotta näyttäisin hyvältä ja laihalta? Onko sellaista lukemaa olemassakaan? Voinko mä ikinä olla tyytyväinen kehooni?
  Tänään onneks on tiedossa vähän piristystä kaiken paskan keskelle. Nään pitkästä aikaa parasta ystävääni, jonka kanssa tosin olen pikkuhiljaa vieraantunut. Hän on yksi niistä parista kaverista, jota mulla ylipäätään on enää jäljellä. Se värjää mun hiukset, jota oon odottanut innolla. Musta tulee taas blondi! (luonnonvärini on oikeesti vaalea, mutta nyt on ollu värjätty mustalla jo parisen vuotta). Oon haaveillut blondeista kutreista jo pitkään, mutta en oo saanu aikaseks alottaa vaalentamis-prosessiä. Nyt se kuitenkin tapahtuu. Mua tavallaan jännittää mennä Hänen luo. pelkään, mitä Hän ajattelee mun painosta. Kiinnittääkö se huomion mun läskeihin reisiin ja paksuihin käsivarsiin? Ilkkuuko Hän mun ulkomuotoa mielessään? Onko Hän puolestaan laihtunut? Lihonut? Onko Hän edelleen samanlainen kuin ennen? En tiedä. Kohta se selviää...Tunnen itseni aina niin huonoksi ja luuseriksi hänen seurassaan. Hän kun tuntuu olevan täydellinen...

Pyörtyminen

Pyörryin tänään elämäni ensimmäisen kerran. Kaikki kävi niin nopeasti ja samalla niin hitaasti. En oikein tajua miten pyörryin, vaikka oon ollu paastolla vasta muutaman päivän (4). Lasillinen cokis Zeroo ja purukumi, niin olo oli taas entisensä. Säikähdin kyllä aikalailla.
  Mua ahdistaa, kun paino ei laske tarpeeks nopeasti. Ahistaa tämä valas-vartalo...Ahistaa aivan liikaa! 40 kilon rajan alapuolelle ei ole enää pitkä matka, mutta se on tuskasen hidas! LIIAN HIDASTA!

Kuume

Viime yönä tuli talvi. Hetkessä koko maisema onkin lumesta aivan valkoinen ja ikkunasta ulos katsominenkin paleltaa. Ihan kun ei olis tarpeeks kylmä kokoajan jo muutenkin.

 Kuume ja armoton kurkkukipu tuntuu vievän voimat ja makaan vaan sohvalla peiton alla. Paska olo. Mutta laihtumisen tahto on kovempi kuin aikoihin. Kuumaa teetä ja viikonlopun odotusta. Kerrankin tiedossa on jotain mukavaa. Masentava ajatus, että tänään on vasta maanantai.

 "Kerro mulle nyt rehellisesti,ootko sä taas salaa paastolla,en oo taaskaan nähny sun syövän pitkään aikaan Sä näytät laihtuneelta."

   "En ole,mä oon kyllä syöny ihan normaalisti"

  

"Äläkä valehtele mulle,meillä oli sopimus..."

  

"En mä valehtele!"

Piinaava hiljaisuus ja kylmä surullinen katse, josta nään, että mun valehtelu ei enää uppoa.
Äiti ottaa kiinni käsivarrestani kuin kokeillakseen sen paksuutta ja purskahtaa itkuun. Mä en oikeen osaa sutautua siihen tilanteeseen mitenkään, pakenen paikalta ja lukkiudun vessaan.Äiti menee pihalle peitelläkseen kyyneleet iskältä.
   Mulle tulee todella huono omatunto. Mä olen niin monta kertaa luvannut Äitille, että mä en enää laihduta. Kai mä oon luvannu niin itsellenikin, vaikka joka kerta sisimmissäni oon tienny ettei se pidä paikkaansa. Mutta tästä kaikesta irti päästäminen ei oo vaan helppoa, ei sitten todellakaan! Mä en kestä sitä painetta. Mä en kestä sitä, miten mun ympärillä olevat ihmiset laihduttaa turhaan. Se saa mulle niin pahan olon ja ajaa kilpailemaan. Mä en enää jaksa tätä vertailua! Mitä ne ajattelee, jos ne näkis mun lihovan, että luovutin? Hävisin taas? Mä en kestä omia ajatuksiani! Mulla on vainottu olo, haluan paeta. En uskalla poistua kotoa enkä nähdä ketään. Mitä ne mun ulkonäöstä ajattelee? Pää on ihan sekaisin enkä ehdi pysyä ajatusten mukana. Mua pelottaa. Haluan itkee ja huutaa, purkaa kaiken paskan jonnekkin. Mutta lääkäristä en apua ota vastaan! EN ENÄÄ! En uskalla, ne alkaa tarkkailla ja pakottaa vaa'alle,kaikki paska paljastuis. Ahdistus vaan kasvaa. Mun mieli huutaa apua, haluan puhua, mutta ei ole ketään jolle sen voi tehdä ilman sivuvaikutuksia. Pakko vaan vaieta ja pitää kaikki itsellään. Antaa kaiken kiertää pientä rinkiä kallon sisällä. Mä en jaksa,mä en jaksa,mä en jaksa! Mä oon ihan sekaisin!  Miksi mä en vaan osaa syödä normaalisti?  Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Tärisen ja tunnun hajoavan, mä en tiedä mikä mua vaivaa. Mua pelottaa!

AAAARGH...Liian suuri paha olo!

Dear Diary...

Ote mun päiväkirjasta:

   Tänään heräsin hyvällä tuulella.Ai miks, koska vaaka näytti pitkästä aikaa reilusti pienentyneen lukeman! En vaan tajua miks mun reidet tuntuu turpoovan vaikka paino laskee,outoo.Paljon on vielä pois otettavaa, sanoo ne kierot ajatukset mun pään sisällä, joita jotkut syömishäiriöiseksi kutsuu. Miten voinkaan saada näin hyvän tunteen siitä että laihtuu? An tiedä, en tosiaan tiedä.Ehkä juuri sen takia sitä sanotaan sairaudeksi, koska eihän siinä oo oikeesti yhtään mitään järkeä.Sitä vaan on pakko jatkaa, jatkaa ja jatkaa.Se tuntuu jotenkin oikealta. Hyvältä? - oikeasti ei.Mutta kun näkee tulokset. Sitä vannoo mielessään rakastavansa ja palvovansa anoreksiaa. Ja mikä se ana sitten edes on? Mulle se on kai kun joku mielikuvitusystävä ja täydellisyyden perikuva. Kuin paras ystävä jota ei halua menettää.Se vaatii minua laihtumaan ystävyytensä pantiksi ja uhkaa lähteä ja jättää minut yksin jos lopetan. Dominoiva ystävä, jonka tossun alla olen. Se lupaa tehdä minusta täydellisen ja riittävän hyvän, jos vaan kuuntelen ja tottelen sitä. Se on saanut minut uskomaan sen olevan aina oikeassa ja ainut, joka oikeasti välittää minusta. Se kertoo mitä muut ajattelevt minusta, miten ne mielessään ilkkuvat ja haukkuvat minua läskiksi ja rumaksi, vihaavat minua. Se yrittää opettaa minua kaltaisekseen, täydellisen laihaksi, koska vain laiha voi olla kaunis, hyvä ja pidetty. Se kertoo rakastavansa minua sitä enemmän, mitä paremmin tottelen. Jos teen väärin (eli syön tms.) se suuttuu. Ja pahasti! Huutaa ja sanoo miten saatanan iso läskiporsas olen, ilkkuu ja viiltelee minua sanoillaan. Eli kertoo vaan ruman totuuden. Tai siis sen totuuden, jonka se on minulle oikeaksi opettanut. Olen vaan helvetin lihava ja ruma tyttö, jota kaikki vihaavat. Siitä on tehty minun totuuteni. Se sanoo, etten ansaitse ystävyyttämme, jos rikon sääntöjä. Minä en halua menettää ainutta ystävääni.   Ystävää jota ei ole edes olemassa.   Haluaisin vaan olla hyväksytty ja sopia tämän yhteiskunnan kaunúsihanteen asettamiin rajoihin, joita ihmiset tuijottavat lumoissaan, kun jotkut zombit. En halua tulla hylätyksi, en enää. Pelkään sitä. Pelkään lihomista.

"Syömishäiriö ei saa sinua ikinä tuntemaan itseäsi riittävän hyväksi, sen tavoite on vaan tappaa", sanoi yksi henkilö mulle.

Kylmä sarjamurhaajako? Katkera ja seuraa haluava aave jostain elämän toiselta puolelta? Mielen sairaus. Sairaus, johon en vieläkään osaa myöntää sairastuneeni. En tunne itseäni sairaaksi. En ole tarpeeksi laiha ollakseni sairas.
     Miksi syömishäiriöitä nykyään ihaillaan, eteenkin anoreksiaa.Siitä kärsijöitä pidetään vahvoina, vahvimpina pidetään niitä, jotka ovat kaikista laihimpia. Vaikka todellisuudessa vahvimpia ovat ne, jotka pääsevät ylös syömishäiriö-helvetistä.En tajua, miksi sairaalloista laihuutta ihannoidaan. Niin teen minäkin. Ja hups, huomaamattani putosin liian syvälle sen maailmaan. Huomaamattani ajauduin syvemmälle ja syvemmälle. Enkä enää pääse itse ylös. Kaikki karkasi täysin käsistä. Nyt on vaan ritettävä selviytyä...Itsepähän tätä kerjäsin...

Valehtelua, valehtelua

   "Mä en oo nähny sun syövän moneen päivään,nyt sun ois kyllä syötävä jotain"

    "Ei kiitti.Mä söin jo ennen lähtöö..."

vaikka todellisuudessa viime ruokailusta on mennyt 3 vuorokautta

Valehtelen taas kaiket päivät aivan häikäilemättömästi kaikille.Kyllä mä sen nään,ettei mun kaikki valheet mee läpi, mutta ei kai ne halua olla uskomattakaan.
   Mä nään joka yö painajaisia,että ahmin.Viime yönäkin heräsin kamalaan uneen, joka tuntui liian todelliselta.Siinä mä yhtäkkiä vaan päätin lopettaa paaston ja ahmia pitsaa ja jälkkäriks vielä pari pussillista lakuja.Enkä ees tuntenu huonoo omatuntoo. Mikä helpotus olikaan herätä ja tajuta,ettei se ollut totta.
     Jotenkin mä en vaan enää jaksais tätä jatkuvaa laihdutusta, mutta en jaksa taistella sitä vastaankaan. Tuntuu että ei mulla oo muita vaihtoehtoja.On vaan pakko jatkaa laihduttamista...Muut ajatukset on tukahdutettava, käskee se tuttu anoreksian ääni, joka pyytää itseään seuraamaan. Se, jota pitää parahaana ystävänään. Ainoana, johon voi luottaa...

Kurittaa nyt myrsky ihmistä ja perustuksiltaan Kaataa huoneensa

On kai olemassa hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Minulle hyviä hetkiä ovat ne kun paastoan, muiden mielestä taas hyviä hetkiä ovat ne kun syön. ne tahtovat vaan minun lihovann jotta saavat taas ilkkua minua läskeistäni ja kontrollin puutteestani Mutta oikeasti mun koko elämä on vaan yks paska hetki, josta haluisin eroon.
   Ja kaikki tuntuu vielä raskaammalta nyt kun en edes pysty ratsastamaan.Se ainut ilon hetki,kun pääsee hevosen selkään,niin ei enää sitäkään. Polvi....
   Mä olen myös lihonut PALJON ja se ahdistaa. Se näkyy ja tuntuu. Mä olen läski. Ihmiset ahdistaa ja ajatukset ahdistaa. Yksinkertasesti kaikki ahdistaa. Haluaisin vaan olla yksin ja piilossa. Häpeän itseäni. Miksi annoin itseni lihoa. Kaikki on pakko ottaa takaisin, olla syömättä vähintään loppuviikko.

from we<3it

   Ahdistusta ei myöskään helpota se,että kaikki ympärillä tuntuu laihduttavan.Mun mieli on kääntänyt kaiken kilpailuksi.Pakko laihtua enemmän,pakko voittaa.

Silmissä näkyy vain mustaa

Ennätysmäärä päiviä syömättä.Silmissä sumenee ja päässä humisee.Olo on jotenkin niin epätodellinen,mutta myös lihava.Tuntuu kun olisin kokoajan turvonnut kun ilmapallo,eikä se laske vaikka kuinka paastoan ja vedän nesteenpoistajia.Vaa'alla näkyy liian suuri lukema.Olo on sen verran heikko,että olisi kohta varmaan aiheellista syödä jotain,kuten vaikka joku mahdollisimman vähäkalorinen piltti? Huomenna kun olisi oltava skarppina,koska minulla on tiedossa taas uuden amiskan pääsykokeet.Ajatus lihomisesta kuitenkin ahdistaa niin paljon.En haluaisi mennä pullaposkisena sinne uudelle koululle vieraiden sekaan.En halua olla niiden ilkeiden ja ivaavien katseiden kohde,jotka minua mielessään lihavaksi haukkuvat.
  Lääkäritkin piinaa mua taas.Ne soittelee mulle kotiin ja lähettelee kirjeitään,joissa ne yrittää houkutella mua käymään sh-klinikallaan.Sain tietää että entisestä koulustani ryhmänohjaajani oli antanut minusta lähetteen psykologille kuulemma epäillyn syömishiriön takia.Onneksi se koulu on jo historiaa minun elämässäni, joten se lähete kumoutui.Turha luulo nimittäin että olisin minnekkään lääkärille enää ikinä menossa! Viime kokemus oli tarpeeksi kammottava. En minä tunne oloani sairaaksi,joten miksi edes menisin.En ole läheskään niin laiha,että tarvitsisin apua.

Valheita ja Sailailua

Pakko saada painoa pois,pakko laihtua.Valehtelen taas kaikille ja esitän onnellista. Se ei ole yhtä helppoa kuin ennen,mutta onnistun siinä silti. Välillä  minut pakotetaan syömään, kotona porukoilla asumisen varjopuolia. Esitän iloista,ja otan lautaselleni pienimmän mahdollisen annoksen. Jos vaan mahdollista,kippaan sen vessanpyttyyn. Sottaan ruoalla vaan lautasen. Liian usein joudun kuitenkin syömään. Se tuntuu taas niin helvetin vaikealta. En ymmärrä itsekkään,miten vaikeaa syöminen voi olla. Asia joka on "tavallisille" ihmisille normaali ja jokapäiväinen asia, helppo ja mieluinen rutiini,josta voi nauttia. Eivätkä ne silti edes liho jokaisesta suupalasta. Toisin kuin minä. Miten minä voin tehdä sen itselleni niin vaikeaksi? Olen vajonnut taas syvemmälle.Itken taas ruokailun jälkeen ja usein myös oksennan ja käytän laksatiiveja. Kaikki tuo ylimääräisen ruisleipäviipaleen tai muutaman sadan kalorin takia, enkä silti tunne itseäni sairaaksi. En osaa myöntää itseäni sairaaksi,vaikka siksi minua lääkäri sanoikin. Tähän on olemassa apua ja hoitoa,mahdollisuus paranemiseen ja parempaan elämään on olemassa. Mutta kieltäydyn hoidoista ja kapinoin "apua" vastaan. Minulla on lähetteitä syömishäiriö-klinikalle,mutta en mene sinne, en tahdo enkä uskalla. Olisin siellä kuitenkin se kaikista lihavin, jolle muut täydelliset ja langanlaihat anorektikot nauraisivat.En ole tarpeeksi laiha sinne. Olisin taas se kaikista huonoin. En tahdo taas olla se, joka häviää kaiken! En halua tuntea sitä tuskaa enää!
      Mihin katosi se kaikki haaveilu paremmasta elämästä, ilman ruokahuolia ja vaaka-stressiä? En tiedä itsekkään. Positiiviset ajatukset vaan hautautuu ahdistuksen alle. Vaa'alla käynti ei ole ikinä hyvä idea. Ei varsinkaan kun on juuri lihotettu thtomattaan monella kilolla. Se järkytys oli liian suuri. Ahdistus,jota en kestä. Monta kiloa on lähiaikoina pudonnut. Ja yllättävän nopeasti. Vielä muutama kilo ja olet taas alle 40 kilon rajan,ääni päässsäni sanoo. Jokainen grammankin pudotus tuntuu taas hyvälle.
      Miksi teen tämän itselleni,mietin välillä.Mutta en vaan tahdo päästää irti.Minullahan ei olisi mitään muuten.Tämähän on mun elämä.Mun elämä,joka on vaan niin palasina.En jaksais kohta enää taistella.Tahtoisin vaan luopua kaikesta ja vapauttaa itseni elämisen tuottamasta tuskasta. Silloin millään ei olis mitään väliä eikä tuskaa tarvitsisi tuntea. Mitä ideaa on kiduttaa itseään täällä,kun ei mulla ole tälle maailmalle mitään annettavaa tai merkitystä. Kaiken olen jo suunnitellut valmiiksi.
Enkelithän on kaikki laihoja?


Tämä on taas  yksi näitä huonoja päiviä.Muunlaisia ei tosin ole pitkään aikaan ollutkaan.Olen hajalla ja niin yksin.

Tauko

Postaukset on ollut nyt tauolla jo pitkän aikaa ja tämä tulee myös jatkumaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Ei vaan tunnu sopivalta postata yhtään mitään,kun kaikki on niin sekaisin.
    Minua on tyrkytetty hoitoon kaiken takia.Eikä todellakaan omasta vapaasta tahdostani johtuen.Se tuntuu ahdistavalta.Juuri kun sain painoni taas takaisin alas...En osaa enkä ehkä toisaalta haluaisikaan päästää tästä kamalasta,varjostavasta möröstä irti.Taistelen lihomista ja "auttavia" ihmisiä vastaan, vaikka tiedän että se on hölmöä eikä siitä ole mitään hyötyä.Toinen osa minusta kun kuitenkin tahtoisi niin kovasti vapauteen.

Aina vaan uusia yrityksiä "parantua"...

    ...Ja samalla vedän itseäni vaan syvemmälle laihdutuksen pauloihin.
Olen alkanut huomata itsestäni kokoajan vaan selkeämmin kaksi eri puolta.Sen joka tahtoo vaan kuihtua olemattoman pieneksi ja sitten myös sen joka tahtoisi vapautua ja syödä vaan mitä haluaa. Ne yrittää johtaa minua vuorotellen, kilpaillen kumpi on vahvempi. Tuntuu että olen vaan niiden ristitulessa. Valinnan vaikeudessa. Tiedän, että minä sisimmässäni haluan parantua.Mutta se on vaan niin helvetin vaikeaa.Kyllä minä aina yritän. Mutta jotenkin löydän itseni vaa'alta joka aamu.  Tänään viisari pomppasi 43 kilon kieppeille.Mietin vaan että se on liian iso lukema,pakko laihtua enemmän.  Kun ihmisten silmä välttää, skippailen ruokailujani.Sotken vaan lautasen ja väitän syöneeni. Ja kun sitten syön, tunnen siitä huonoa omatuntoa ja löydän itseni vessasta oksentamasta.Lihominen pelottaa minua vaan niin paljon!
      Välillä on toki myös vähän parempia päiviä.Mutta hyviä päiviä...Mitä ne edes olikaan?   Välillä tuntuu että en jaksa taistella! Palaan vaan takaisin vanhaan tuttuun syömättömyyteen ja kokopäiväiseen laihdutukseen.

Irti en vaan osaa päästää

Koko elämä on vaan yhtä hullunmyllyä syömisen ja lihomisen ympärillä.Missä vaiheessa kaikki johtikaan tähän tilanteeseen? Tätäkö mä toivoin?

from we<3it

Nobody said that it's going to be Easy

"Tää on sitten ostettu sulle" ja samassa jugurtti purnukka isketään nenäni eteen. Äidin murhaava katse ei muita sanoja kaipaa. Se on syötävä tai ei hyvää seuraa. Nyt ei oo varaa jäädä laihdutuksesta kiinni.


    Paino nousee ja minä itken. Mutta eihän mua ymmärretä. Mua valtaa taas se sama tunne, jonka muistan jo entisestään.Se tunne, kun kaikki lähtee kontrollista ja en pysty vastustamaan ruokailuja. Vajoan syvemmälle mustaan massaan. Lähes hukun. Paino nousee ja minä yritän kurottaa itseäni takaisin pintaan viimeisillä voimillani.Taistelen tietäni kevyemmäksi, jotta pysyisin pinnalla.


   Ei pitäisi vaipua epätoivoon eikä varsinkaan luovuttaa taistelua.Pitää ajatella että porukat on vaan hidaste ja haaste. Ei este. Mikään ei saa estää mua onnistumasta, ei tälläkertaa. Mun täytyy nyt vaan olla todella ovela ja keksiä keinot selvitä eteenpäin. Mun tahtoa taas testataan.

pic from we<3it

Vaaka ei valehtele

Normaalia alhaisempi paino, merkittävä alipaino, vaikea alipaino, sairaalloinen alipaino. Nuo sanat pyörii ajatuksissa päivittäin.


Odotuksia unelmakropasta. Pettymyksiä vaa'alle astuessa. Silti mä uskottelen itselleni, että vielä mä tuun olemaan se laiha ja luinen tyttö. Se mistä mä unelmoin.

pictures from we<3it.com

Pohjalla

Anteeksi valtavan pitkä kirjoitustauko. Netti ja tietokone ongelmat sekätäysin sekavat ajatukset ovat estäneet minua kirjoittamasta.Ne on olleet niin sekaisin etten ole saanut niistä kiinni itsekkään saati sitten saamaan niitä postauksen muotoon.
   Mun elämä on muuttunut entistä helvetillisemmäksi kun ennen.Ja se johtuu vain yhdestä asiasta.Äiti sai tietää syömisvammailustani.Sen ansiosta kaikki tuntuo menevän pilalle.Siis ihan kaikki.Mua on lihotettu noin miljoona kiloa läskimmäksi ja kaikki kiva on kielletty. Ihmiset suhtautuvat minuun omituisesti niin kotona kun muuallakin (koska kun äiti sai tietää,myös hyvin moni muu ihminen sai tietää). Minulle ilkeillään ja olen nykyään syy kaikkiin vastoinkäymisiin.Myös paras ystäväni muuttui asiasta kuultuaan aivan kamalaksi minua kohtaan.Hän mm. ivailee asiasta minulle kokoajan ja haukkuu kaikkia läskeiksi. "Koska Mangolla on se syömishäiriö" tuntuu olevan yleinen ja hyvä perustelu kaikkeen.Muuten olenkin sitten täysin unohdettu.Minut muistetaan vain silloin kun olen ihmisille ongelmana. Olen pahoillani että olen pilannut muiden ihmisten elämän omani lisäksi.Olen pahoillani että olen olemassa.
   Tällähetkellä tilanne alkaa olla kotona kuitenkin jo hieman tasoittunut, joten aloitan taas salaa kunnon laihdutuksen. Laksatiiveja on kulunut viime viikkojen aikana aivan liikaa.Olen popsinut niitä jatkuvalla syötöllä jotta vaakalukema ei kasvaisi.Olen kuitenkin paisunut valtavan kokoiseksi.Vihaan sitä,vihaan itseäni vielä enemmän kuin ennen,vaikka luulin ettei se olisi enää mahdollista.Välttelen peilejä ja muita ihmisiä.Pukeudun vaan löysiin vaatteisiin, jotta en tuntisi läskieni kiristystä ja pursuamista tai kukaan vahingossakaan näkisi niitä. Käyn suihkussa niin harvoin kun mahdollista,koska en halua nähdä alastonta, lihavaa vartaloani ja löllyviä läskejäni.Kiitos siis vaan sille ihmiselle joka paljasti minut!Oletko nyt tyytyväinen kun kärsin vielä enemmän kuin ennen?Tätäkö halusit?
  Onneksi minulla on kuitenkin oma hevosterapeuttini alias oma hevoseni ,jolle voin purkaa kaiken ja olla varma että se ei levitä asioitani eteenpäin.Se on mun elämän ilo ja sen kanssa ollessa voi vaan unohtaa murheet painosta ja laihduttamisesta eikä tarvitse vertailla itseään muihin.Tai noh, ei noita asioita voi unohtaa kokonaan hetkeksikään, mutta ainakin niiden ajattelua voi lieventää.
   Minä en aio luovuttaa vaikka asiat tehdäänkin minulle hankalaksi.Ei ne paskiaiset voi minua estää.Vielä minusta tulee se kaikista laihin.Pieni ja luinen tyttö jolla ei ole ylimäärästä missään.Ei mitään massaa peittämässä luitani.Onko olemassa mitään kauniimpaa kun äärimmäinen laihuus.Ei, ei minun maailmassani.

Skip dinner and end up thinner

Picture from we<3it

Räjähdysvaara

Tämä on taas näitä päiviä kun kaikki tuntuu ärsyttävältä.Koko maailma tuntuu vaan jotenkin niin rasittavalta.Olo on kokoajan vihainen,vaikka siihen ei ole varsinaista syytä.Tekisi mieli vaan huutaa ja itkeä.
 Mulla on taas paasto päällä.Äiti teki juuri keittiössä lempiruokaani,mutta minä en syö.En saa enkä voi. Kieltäydyn kaikesta siitä.Sehän vaan täyttäisi mahani ja en halua sitä.En aio lihoa nyt.En kuuntele nälkääni.Tiedän kokemuksesta sen menevän ohi aivan pian.Kun on paastonnut tarpeeksi kauan nälkää ei enää edes tunne lainkaan.Haluan illalla mennä taas nukkumaan ylpeänä siitä etten sortunut tänäänkään houkutuksiin ja takana on taas yksi paastopäivä lisää.Vain paastoamalla voin olla varma ettei painoni pääse nousemaan.

Forgive my Weakness

Anteeksi kaikesta (myös siitä etten ole kirjoittanut aikoihin) Olen ollut idiootti ja syönyt aivan liikaa.Olen pettänyt kaikki.Olen käyttäytynyt kuin läskit ja kadun sitä todella syvästi.Anteeksi että olen kapinoinut.Nyt olen turvonnut ja lihava,tunnen itseni niin kamalan ällöttäväksi.Vielä enemmän kuin ennen.Vieläkö huolisit minut takaisin hoivaasi ja huolenpitoosi.Haluaisin takaisin,lupaan etten enää sorru tällaisiin kamaluuksiin.Lupaan olla uskollinen ja palvella parhaani mukaan. Olen valmis olemaan taas orjasi,huomasin että niin minun on paljon parempi elää.
Olen taas itkenyt itseni uneen iltaisin,mattoveitsi on avannut taas käsivarressa olevat arpeni.Vessanpönttö on myös tullut taas tutuksi.Siitä kun menikin jo melkein viikko kun viimeksi oksensin tai laksasin.Päivittäin minä vaan itken ja vihaan itseäni. Makaan aamuisin sängyllä ja suunnittelen miten saisin itseltäni hengen pois.En tahdo herätä.Unessa olisi niin paljon parempi olla.Mutta jossain vaiheessa on aina pakko nousta sängystä ylös ja herätä karmeaan todellisuuteen.Elämään taas läskivuoren sisälle.Esitän muille iloista,mutta en enää oikein kykene siihenkään.
Tänään elämä on myös ollut yhtä helvettiä.Aamulla heräsin liian aikaisin joten tämä päivä on tuskaisen pitkä.Menin suihkuun ja näin peilikuvani ihanasta kokovartalopeilistä pukuhuoneesasa.Romahdin.Itkin varmaan tunnin suihkun lattialla peilikuvani takia.Kyyneleet sekoittuivat virtaavaan veteenMiten voinkaan olla niin lihava.Miten olen voinut syödä itseni tähän kuntoon!Sitten äidin tultua kotiin,jouduin syömään äidin laittaman lämpimän ruoan.Se maistui aivan liian hyvältä.Söin liian ison annoksen ja tajusin sen vasta kun olin saanut ahdettua sen mahaani.Lähdin juoksemaan lenkkitielle niin kovaa kuin jaksoin.oin kilometrin päässä pysähdyin metsän laitaan ja oksennsin.Oksensin hysteerisesti sitä ruokaa ja verta.Juoksin sen perään sitten lenkin ja kun palasin takaisin kotiin äiti otti kaapista vaa'an ja sanoi että nyt on punnituspäivä ja yritti pakottaa minua vaa'alle.Aloin huutaa etten varmasti nouse sille ja purskahdin itkuun.Äiti rutisti minut syliinsä. En kertonut mitään vaikka se yrittikin kovasti kysellä mikä minua vaivaa.Se tietää kyllä että en suhtaudu ruokaan ihan normaalisti mutta ei sen enempää.Tuokin on jo ihan liikaa.Musta tuntuu että mun on päästävä pois tästä maailmasta.Olen liian lihava ja heikko tähän elämään.En voi elää tässä vartalossa.

picture from We<3it

-Mango

What do I really want?

Mulla on liikkunut taas viime päivien aikana mielessä kaikenlaista.Olen miettinyt että millasta mun elämä ois ilman tätä syömisen hankaluutta.Mitä jos voisin vaan syödä vapaasti,ilman stressiä kaloreista ja lihomisesta.Ilman oksentamista tai laksaamista jokaisen ruokailun jälkeen.(En edes muista milloin olen viimeksi syönyt mitään ilman että olen sen jälkeen oksentanut)Ilman yöllistä jumppaamista ja itsensä kiduttamista.Voisinko mä jopa olla onnellinen?Joo,mä olen siis harkinnut että entä jos yrittäisin "parantua" tästä paskasta.Mä oon niin väsynyt tähän kaikkeen.Mutta samalla päässä huutaa ääni että haluanko mä oikeesti luovuttaa!?Olet vaan yks vitun luuseri joka haluaa antaa periksi ja tehdä itsestään entistä isomman läski-sian!Tämä on vaan yks ohimenevä heikko hetki ja et saa sen antaa pilata kaikkea mitä olet jo saavuttanut!Työtä ois vielä niin paljon jäljellä. En tiedä kumpaa kuuntelisin.Mun mieli on ihan sekaisin.Tuntuu kun olisin jossain tienristeyksessä ja en tiedä kumpi suunta on oikea.Mun pään sisällä on isompi sota kun ikinä!
Nyt kuitenkin lähden katsomaan ratsastuskisoja ja ehkä yritän unohtaa hetkeksi tän taistelun,vaikka tiedän kyllä etten pysty.Niin ja by the way,mun paasto on kestänyt nyt ööö...5 ja puol päivää jos laskin oikein.Uus ennätys.

Picture from we<3it

Sekavin ajatuksin, Mango

A Happy Day?

Ihana tunne!Nimittäin paastoaminen.Olo on jotenkin niin puhdas ja samalla ihanan hutera ja voimaton.Takana tätä paastoamista on tosin vasta pari vuorokautta.Olen toistaiseksi onnistunt helposti esittämään porukoille muka syöväni.Olen ottanut lautaselle ison keon ruokaa,ja mennyt muka huoneeseeni syömään.Todellisuudessahan kaikki tuo ruoka löytyy vessanpöntöstä ja huoneeni roskiksesta.Pitkästä aikaa minulla on sellainen tunne että ehkä tämä kaikki onnistuukin.Ehkä mulla on sittenkin toivoa.Paino on vihdoin kääntynyt kunnolla laskuun ja toiveet 35 kilon välietapista tuntuu jopa mahdollisilta.En ole parin viimepäivän aikana ajatellutkaan itsemurhamaisia ajatuksia ja viime viilloistakin on jo aikaa,wau.Tänään mulla on kyllä ihmeellisen hyvä fiilis.Aion nauttia siitä lähtemällä pitkälle juoksulenkille. Jalkoja pakottaa vielä viimeöinen treeni ja vatsalihakset huutaa aamun jumpasta, mutta kipuhan on vain heikkoutta joka poistuu kehosta.Tänään aion polttaa kaloreita oikein kunnolla!

-Mango

The Start

Nyt mä vihdoin sitten tein sen,perustin ikioman blogin.Pieni esittely vois olla ehkä tarpeen.Täällä kirjottelee siis Mango.Tyttö joka ei osaa tehdä mitään oikein ja jonka mieli on aivan kaaoksen vallassa.Tai siltä musta ainakin tuntuu.Mun elämää hallitsee laihuuden tavoittelu ja syömisvammailu.Mä olen vaan yksinkertaisesti liian lihava tähän maailmaan. Haluaisin vaan olla mahdollisimman pieni ja hento.Kevyt kuin keijukainen.Mä tunnen itseni todella masentuneeksi ja epäonnistuneeksi täällä läskivuoren sisällä.En vaan voi elää näin valtavan kokoisena.Jonkun aikaa sitten tämä kaikki ahdistus ja tuska yltyi jo suureksi että yritin itsemurhaa.Se kuitenkin feilas(niinkun varmaan huomaatte).En osannut tehdä sitäkään oikein,huoh. Kamppailen siis edelleen tässä maailmassa läskiä ja kaloreita vastaan.Tästä taistelusta kirjoitan siis tänne.Joukkoon eksyy varmasti muutakin mieleni sekalaista sisältöä.


Tällähetkellä mua ahdistaa ja todella pahasti! Mä en ole ollut näin lihava kun viimeks joskus reilu vuosi sitten.Lukemia en edes kehtaa kertoa.Ne on jotain aivan järkyttäviä,todella kaukana siitä 39 kilosta,joita vaaka näytti mulle vielä vähän aikaa sitten.Ja siinäkin oli vielä aivan vitusti liikaa,hyi!Yhtäkkiä kaikki vaan muuttu ja aloin lihoa takaisin.Kiitos vaan ahmimiskohtaukset.Vaikka kuinka yritänkin oksentaa kaiken ulos ja käyttää laksoja,ei se estä lihomista.Kaikki ne kurkusta alas menneet kalorit tuntuu oikein tarrautuvan muhun kiinni,eikä ne halua päästä irti millään.Ne haluaa haudata mun luut läskiin ja tehdä musta nykyistäkin kokoani suuremman mammutin.Mä olen niin väsynyt tähän kierteeseen.Mä en halua enää ahmia kertaakaan,ikinä!Mä haluan vaan olla laiha ja pieni.Haluan taas vaan palata mahdollisimman nopeasti alimpaan painooni ja jatkaa työtäni siitä eteenpäin.Miten saisin takaisin sen saman itsekurin joka minulla oli ennen.Mun on pakko laihtua.Pois on saatava vielä ainakin 15 kiloa.Töitä riittää,mutta mä aion tehdä sen.


-Mango