Sietämätön paha olo

Lihava olo. Yleinen paha olo. En tiedä mitenpäin olis, kaikki ahdistaa liikaa. Paino ei laske vaikken syö mitään. Se vaan jumittaa hipoen 39 kilon lukemaa. Se on aivan liian paljon. Mä vaan itken ja raivoan. Nukkumisestakaan ei tule mitään. Joko en saa unta tai nään pelkkiä painajaisia. Pää hajoaaaaaa!

Voimaton

Tulin just tallilta. Oman hevosen näkemisen pitäis piristää, mutta ei. Tuntuu, että mulla ei riitä intoa tai voimia enää mihinkään. Ei edes hevosiin. Ei yksinkertaisesti yhtään mihinkään. Haluaisin vaan olla yksin ja itkeä. Olen vetäytyneenä omaan maailmaani, oman laihdutus-projektiini. Olen väsynyt omiin ajatuksiini, joita en voi paeta. Mä en oikeesti enää vaan jaksa!
     Mihin kadotin sen taistelu-tahdon? Minunhan piti jo kerran voittaa koko helvetin anoreksia-mörkö lopullisesti. Mutta silti löydän itseni taas tästä tilanteesta. Vajonneena laihdutuksen syvään mereen. Miksei minulla ole pokkaa pyytää apua, vaikka sisimmissäni sitä tahtoisin? Koska osa minusta sanoo että se olisi noloa. Heikkoutta ja luuserimaista! Läski pyytämässä apua mukamas johonkin syömishäiriöön. Mikä anorektikko sinä pulla-reisi muka luulet olevasi. Et ole tarpeeksi laiha pyytääksesi jotain muka auttamaan. Olet vaan laiska ja saamaton paska, joka vikisee turhasta taas kerran. Olen liian heikko päästäksei irti!

Kunnioitan ja arvostan todella paljon niitä, jotka ovat laihdutuksesta päässeet irti. Olkaa ylpeitä itsestänne!

Can I just fly away?

Tällä hetkellä se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta... Miten itseään voi vihata näin paljon!?

I just wanna die

Not enough, never enough

Kolmosella alkoi vaakalukema tänään kun aamulla astuin sen päälle. Liikaa, aivan liikaa vieläkin, sanoi se ja kokovartalopeili, joka roikkuu mun huoneen seinällä. No yksi väli-etappi kuitenkin saavutettu, paino alle 40 kilon. Seuraava mission olkoon alle 37. Miten alas vaakalukemien täytyy pudota, jotta näyttäisin hyvältä ja laihalta? Onko sellaista lukemaa olemassakaan? Voinko mä ikinä olla tyytyväinen kehooni?
  Tänään onneks on tiedossa vähän piristystä kaiken paskan keskelle. Nään pitkästä aikaa parasta ystävääni, jonka kanssa tosin olen pikkuhiljaa vieraantunut. Hän on yksi niistä parista kaverista, jota mulla ylipäätään on enää jäljellä. Se värjää mun hiukset, jota oon odottanut innolla. Musta tulee taas blondi! (luonnonvärini on oikeesti vaalea, mutta nyt on ollu värjätty mustalla jo parisen vuotta). Oon haaveillut blondeista kutreista jo pitkään, mutta en oo saanu aikaseks alottaa vaalentamis-prosessiä. Nyt se kuitenkin tapahtuu. Mua tavallaan jännittää mennä Hänen luo. pelkään, mitä Hän ajattelee mun painosta. Kiinnittääkö se huomion mun läskeihin reisiin ja paksuihin käsivarsiin? Ilkkuuko Hän mun ulkomuotoa mielessään? Onko Hän puolestaan laihtunut? Lihonut? Onko Hän edelleen samanlainen kuin ennen? En tiedä. Kohta se selviää...Tunnen itseni aina niin huonoksi ja luuseriksi hänen seurassaan. Hän kun tuntuu olevan täydellinen...