Kuuleeks mua kukaan vai oonks mä yksin

Huhhuh, miten outoa kirjoittaa uutta postausta tähän kauan aikaa sitten kuopattuun blogin tekeleeseen! Onkohan täällä kukaan enää edes kuulolla, jos mä tän julkaisen? 

Jotenkin vaan eksyin tänään lukemaan vahingossa näitä tän blogin vanhoja tekstejäni ja nyt olo on jotenkin outo. Jotenkin haikea, surkea ja hämmentynyt tai äh, ei sitä voi selittää sanoilla.

Tätä on tullu mietittyä kovasti...

Miksi sitten eksyin lukemaan omia tekstejäni? No vastaus tulee tässä: Mulla on ollut jo pidemmän aikaa aika hankala olo mielen sisällä. Ihan viime aikoina on tapahtunut pienen pieniä asioita, jotka ovat jääneet mieleeni hangertamaan pahemman kerran. Yksi tällainen "hankaava" tapahtuma kävi aivan äskettäin kun olin serkkuni luona kylässä ja pengoimme hänen vanhoja vaatteitaan läpi. Hän tarjosi minulle aivan uusia ja vasta ostettuja farkkujaan, jotka oli hänen mielestään ihanat mutta hänelle  aivan liian isot. Se tunne, kun joku tarjoaa sinulle hänelle itselleen liian suuria vaatteita.Se on jäätävä, se on kammottava se on itkettävän tukala...Mitä se kertoo siitä, miltä näytän, ei kuulosta yhtään hyvältä. Se vaan viimein vahvisti sen, mitä olen jo toden teolla pohtinut. Tein ehkä yhden ison virheen, kun äskettäin mm. rekkasin itseni taas uudelleen siihen "tiedätte kyllä mihin" - foorumiin, mutta fiilis on nyt se, ettei näin vaan voi jatkua.

Siinä pieni pakollinen purkautuminen, anteeks. Olis kai paikallaan tähän samaan syssyyn nyt lykätä pientä tilanne-päivitystäkin. Kyllä, olen käynyt normaalipainon alarajoilla ja ei, en ole enää lähelläkään pientä. Ja että ahdistaako - kyllä ja helvetin paljon! Yritin tosissani parantua, hetken jo luulin, että mä ehkä vielä selviän tästä. Mulla on ollut parempia ja huonompia hetkiä, mutta olin jo hetken toiveikas parantumisen suhteen. Mietin jopa, että ehkä mä oikeasti voisinkin elää normaalipainoisessa kehossa...Mutta en ole tällähetkellä enää ihan samaa mieltä... Eli I'm fighting. I'm surviving. I'm eating. I am fat. Ja nyt kadun, että miksi ikinä päästin itseni tähän kuntoon...

Jos jotakin tarkemmin kiinnostaa, että mitä mulle kuuluu nykyään, niin sekin on mahdollista.
(Oh my god, teenkö mä tän oikeesti...!) Pidän siis nykyään uutta omaa pientä blogiani. Se on paljon tätä henkilökohtaisempi ja sisältää kaikkea muutakin elämääni, kun vaan tätä sh-valitusta. Se on jotenkin enemmän päiväkirja-tyyppinen, enkä ole ennen päästänyt ketään lukemaan sitä. Mutta nyt, jos sinua kiinnostaisi seurailla elämääni sitä kautta, niin laita meiliä osoitteeseen sweetspotpony@live.fi niin mä voin laittaa kutsua tulemaan.
ja kerro vähän jotain itsestäsi. Vain kutsutuille lukijoille siksi, että siellä on mm. paljon omia kuviani, enkä tahdo ihan kenen tahansa, varsinkaan kenen tahansa tutun sitä selailevan.

Eiköhän tää ollu tässä. Kiitos, anteeks näkemiin!

<3: Mango

BTW, meni muuten aika kauan ennenkun sain painettua tota Julkaise nappulaa

Kuinka voi olla tyttö heikolla, vastahan äsken oltiin kuosissa

Jos tiedät salaisuuden

Kuiskaa se minun korvaan

Tiedäthän sä voit luottaa

Mä en tee sulle pahaa

Luota minuun

Turvaa minuun

Usko minua

Palvo minua

Ethän pakene

Ethän pelkää

Tartu kiinni

Älä käännä selkää

Mä tahdon enemmän

Mä tahdon enemmän

Mä tahdon enemm

än

Why...?

I swear it’s not by choice

But Ana has this voice

And it calms me down

It gives me purpose

And it’s alright

I’m alright

I want to be ok

I’ve seen it before

This eyesore, it’s me

 

I want out from under

This convining skin

That I so reluctantly live in

My worth is measured solely

According to the scale

I’m heavy, I feel frail

 

En vaan käsitä, miksi teen näin itselleni...Kaikki tämä paska vaan yhden vaaka-lukeman sekä tulitikkumaisten reisien haaveilun takiako? Täysin järjetöntä koko homma! Ei mitään järkeä tuhlata koko nuoruuttaan tämmöiseen...On olemassa niin älyttömän paljon, liian paljon asioita, joita olen tämän hulluuden takia menettäny, niin paljon on jäänyt kokematta...Asioita, joita en tule koskaan saamaan takaisin. Asioita, joita minun ei koskaan ole mahdollista kokea...Se on kaikki menetettyä elämää...Tilalle sain kasan tuskaa, ahdistusta ja kärsimystä monessa eri muodossa...Kaikki tämä vain anoreksian takia. Mitä oikein olen tehnyt niin väärin, että ansaitsen tämän kaiken...

 



 

Millaista elämäni olisi, jos minä en olisi koskaan sairastunut?

Ainakin miljoona kertaa onnelisempaa, sen tiedän varmaksi...

Syksyn myötä

Olen huomannut, miten kaikki ruokailuun liittyvä on taas muuttunut pikkuhiljaa hankalammaksi koulun alettua ja muutettuani taas omilleen. Anoreksia koittaa kovasti käyttää tilannetta hyväkseen ja kiristää otettaan. Ja valitettavasti mun on myönnettävä, että se on kyllä onnistunutkin tiukentamaan sitä aika roimasti...

Koulu luo minulle jatkuvasti kovia ulkonäköpaineita. Se on täynnä laihoja kauniita ihmisiä, joitain tosi laihoja anorektikkojakin, joihin vertailen itseäni kokoajan. Olen pyöreämpi, olen tukevampi, olen pehmeämpi, reiteni ovat paksummat, tuolla on selkeämmin erottuvat luut, kapeampi lantio, tuo painaa vähemmän ja varmasti syö vähemmän...olen lihava, olen kaikista läskein, olen kaikista rumin, OLEN KAIKISTA HUONOIN! Ne ajatukset pyrkii valtaamaann mieleni.

 

Aamuisin tuskailen peilin edessä pitkiä aikoja ja vaihtelen vaatteita about miljoona kertaa. Miksi mä en voi näyttää siltä kun haluaisin näyttää, miksi olen tämmöinen, näytänkö nämä päällä läskimmältä kuin nämä päällä, voinko laittaa tämän, näkyykö pömppö-vatsa... Välillä en vaan voi välttyä itkulta. En tunne itseäni kotoisaksi "uudessa kehossani" vieläkään. En osaa hahmottaa sen kokoa ja muotoa todellisuudessa. Omien silmieni läpi näytän tukevalta ja pullealta. En todellakaan alipainoiselta, vaikka vaaka niin kertookin. Miltähän näytän muiden silmissä? En tiedä. Varmaan hieman tukevalta, kuten minäkin itseni nään, vai valehteleeko silmäni? Osa minusta haikailee sairaan laihaa kehoa vieläkin...

Aivan rehellisesti sanottuna painoni laskenut useamman kilon koulun alettua. Vaakalukemat ovat jopa alempana kun silloin, kun vapauduin suljetulta osastolta avolle...En tosin erota sitä itse ulkonäöstäni, tunnen itseni ja näytän mielestäni edelleen samalta, jopa tukevammalta kuin kesälomallakin, jolloin olin jo melko lähellä normaalipainoa, no ainakin vesi-tankkausten jäljiltä juuri ennen polin punnituksia. Välillä aina mieleeni nousee ajatus, että olisinko tyytyväisempi laihempana? Tiedän etten olisi!

Anoreksia liu'uttaa hiljakseen itseään takaisin elämääni. Se on liukunut alkuun taas niin salaa, etten ole itseasiassa edes kunnolla tajunnut sitä. Olen kyllä välillä miettinyt ohimennen, että olen palannut joihinkin vanhoihin tapoihini yms., mutta en ole kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota. Kalorimääräni on taas salakavalasti pienentyneet viikko viikolta ja olen alkanut taas pyöristellä ruokien kalori-määriä rutkasti todellista määrää ylöspäin. Muutenkin ravintosisältöjen hysteerinen tarkkailu on kiristynyt ja ruokavalioni rajoittunut tiukemmaksi. Myöskään desin mittani ei ole oikeasti desi, vaan paljon pienempi. Jätän myös usein loppuosan aterioistani syömättä ja heitän pois, koska vatsani alkaa näyttää ja tuntua liian täydeltä, pelkään sen pömpöttävän vielä seuraavana koulupäivänäkin niin että näytän raskaana olevalta mursulta... Ja  tätä "pienten pahojen tapojen" listaa voisi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa...

Olen oikeastaan antanut anoreksialle luvan ottaa taas enemmän valtaa itselleen. Mielessä kummittelee taas vahvasti halu laihtua. Kun en halua näyttäytyä koulussa lihavana ja pömppömahaisena, ja mun on parempi olo jos syön vaan vähän, ja pieni painonlasku vaan kaunistaa, ei siitä haittaakaan ole, ja sit jos oon laihtunu, niin enhän mä voi lihoo uudelleen, mitä siitäkin ajateltais! En mä kuitenkaan palaa siihen vanhaan, jos mä vähän vaan laihdun...yms miljoona ja yksi tekosyytä. Mutta Hetkonen, kaikkihan lähti alunperinkin siitä ns.harmittomasta "vain pari kiloa niin tulee parempi mieli"-tilanteesta! Tiedostan kyllä mielessäni, että minun tilanteessani tällä hetkellä niitä "harmitonta paria kiloa" ei ole olemassakaan! Tiedän, miten helposti ja huomaamatta se tavoite karkaa vaan kauemmas ja kauemmas. Muistan liian hyvin mihin se johti viimeksi... Sitä kamaluutta minä en halua kokea enää IKINÄ! Olen vannonut itselleni niin monta kertaa, että sairaalaan en tämän paskan takia palaa enää koskaan. Mutta mihin suuntaan olenkaan pikkuhiljaa matkaamassa? Tämä kaikki on pysäytettävä nyt heti! Ei kohta, ei joskus huomenna vaan mun olis oikeesti herättävä todellisuuteen heti, ennenkun on taas liian myöhäistä. Pelkään että oon kohta taas niin syvällä suossa, etten pääse itse irti...Säikähdin oikeasti tosi pahasti, kun tajusin äskettäin miten paljon olen pakittanut takaisin vanhoihin tapoihini! Miksi mä olen antanut itseni päästä taas tähän tilanteeseen? Korjaus-liikkeen tekeminen kun tuntuu niin vaikealta. Ja se vaan vaikeutuu kokoajan enemmän... Mutta se on pakko tehdä! Minä haluan kuitenkin sisimmissäni voittaa tämän pedon! Ja niin minä myös aion tehdä.

Eikö siitä pääse eroon edes Salkkareiden ajaks?

Miks anoreksia tunkee jo Salkkareihinkin...?

Tämä pirun sairaus tuntuu vainoavan mua joka nurkan takana, eikä siitä enää pääse eroon edes yhden puoltuntisen, salkkareidenkaan ajaks. AAARGH!!
Kamalaa edes ajatellakkaan, miten monta uutta uhria syömishäiriö taas tavoittaa tätäkin kautta...

Olenko ainoa jota asia ärsyttää?

So many reasons...

Keksin mielessäni niin monta "hyvää" syytä pitää paastopäivä...

 

 

 

...mutta samalla päässä liikkuu myös niin monta syytä olla pitämättä.

 

 

Taas yksi valinnan paikka. Kumpaa ajatusta lähden seuraamaan. Järjelläni tiedän oikean vastauksen, mutta toisaalta... Tää on taas tätä jatkuvaa tappelua kallon sisällä. Mutta ehkä tänään minä en anna periksi, vaikka miten houkuttaisikin. Koska jokainen pieni päätös on askel eteenpäin tai taaksepäin vapauden polulla.

 

 

Voittaja-fiilis!

Varoitus, vuorossa on tulossa hehkutusta hyvin pienestä ja mitättömän kuuloisesta asiasta:

 

Nyt on aivan pakko mainita tänne mun uusimmasta suuresta, rajoja rikkovasta, anoreksian tahtoa uhmaavasta edistys-askeleesta!

Mä uskalsin syödä BANAANIN!

 

Banaani; Anoreksian keltainen kauhu. Hedelmien paholainen. Ravitsemukseltaan fruit from hell.

No okei, tää ei kuullosta todella mitättömältä, jopa todella naurettavalta ja säälittävältä asialta. Ei todellakaan minkään hehkuttamisen, saati sitten postauksen arvoiselta. Mutta mulle tää on kuitenkin valtavan suuri harppaus! Mä oon uskaltanu ylittää niitä tiukkoja ja pelottavia rajojani, edes tämän yhden banaanin verran. Minä uskalsin syödä tuon pelottavan keltaisen kauhu-pötkylän! Ja oikeastaan, ei se niin kovin hurjaksi kuviteltu hassu hedelmä ehkä edes olekaan yhtään niin ilkeä, kun mitä sen maine antaa ymmärtää. Minähän jopa pidin siitä. Ja voin taata, että tästä lähtien banaani tulee olemaan osana rajoittunutta ruokavaliotani monesti toistekin!

 

 

Hahah, I feel like a winner!

Mä oon voittanu mun banaani-kammon, how cool is that! Syökää toki tekin banaaneita!