Pyörtyminen

Pyörryin tänään elämäni ensimmäisen kerran. Kaikki kävi niin nopeasti ja samalla niin hitaasti. En oikein tajua miten pyörryin, vaikka oon ollu paastolla vasta muutaman päivän (4). Lasillinen cokis Zeroo ja purukumi, niin olo oli taas entisensä. Säikähdin kyllä aikalailla.
  Mua ahdistaa, kun paino ei laske tarpeeks nopeasti. Ahistaa tämä valas-vartalo...Ahistaa aivan liikaa! 40 kilon rajan alapuolelle ei ole enää pitkä matka, mutta se on tuskasen hidas! LIIAN HIDASTA!

Kuume

Viime yönä tuli talvi. Hetkessä koko maisema onkin lumesta aivan valkoinen ja ikkunasta ulos katsominenkin paleltaa. Ihan kun ei olis tarpeeks kylmä kokoajan jo muutenkin.

 Kuume ja armoton kurkkukipu tuntuu vievän voimat ja makaan vaan sohvalla peiton alla. Paska olo. Mutta laihtumisen tahto on kovempi kuin aikoihin. Kuumaa teetä ja viikonlopun odotusta. Kerrankin tiedossa on jotain mukavaa. Masentava ajatus, että tänään on vasta maanantai.

 "Kerro mulle nyt rehellisesti,ootko sä taas salaa paastolla,en oo taaskaan nähny sun syövän pitkään aikaan Sä näytät laihtuneelta."

   "En ole,mä oon kyllä syöny ihan normaalisti"

  

"Äläkä valehtele mulle,meillä oli sopimus..."

  

"En mä valehtele!"

Piinaava hiljaisuus ja kylmä surullinen katse, josta nään, että mun valehtelu ei enää uppoa.
Äiti ottaa kiinni käsivarrestani kuin kokeillakseen sen paksuutta ja purskahtaa itkuun. Mä en oikeen osaa sutautua siihen tilanteeseen mitenkään, pakenen paikalta ja lukkiudun vessaan.Äiti menee pihalle peitelläkseen kyyneleet iskältä.
   Mulle tulee todella huono omatunto. Mä olen niin monta kertaa luvannut Äitille, että mä en enää laihduta. Kai mä oon luvannu niin itsellenikin, vaikka joka kerta sisimmissäni oon tienny ettei se pidä paikkaansa. Mutta tästä kaikesta irti päästäminen ei oo vaan helppoa, ei sitten todellakaan! Mä en kestä sitä painetta. Mä en kestä sitä, miten mun ympärillä olevat ihmiset laihduttaa turhaan. Se saa mulle niin pahan olon ja ajaa kilpailemaan. Mä en enää jaksa tätä vertailua! Mitä ne ajattelee, jos ne näkis mun lihovan, että luovutin? Hävisin taas? Mä en kestä omia ajatuksiani! Mulla on vainottu olo, haluan paeta. En uskalla poistua kotoa enkä nähdä ketään. Mitä ne mun ulkonäöstä ajattelee? Pää on ihan sekaisin enkä ehdi pysyä ajatusten mukana. Mua pelottaa. Haluan itkee ja huutaa, purkaa kaiken paskan jonnekkin. Mutta lääkäristä en apua ota vastaan! EN ENÄÄ! En uskalla, ne alkaa tarkkailla ja pakottaa vaa'alle,kaikki paska paljastuis. Ahdistus vaan kasvaa. Mun mieli huutaa apua, haluan puhua, mutta ei ole ketään jolle sen voi tehdä ilman sivuvaikutuksia. Pakko vaan vaieta ja pitää kaikki itsellään. Antaa kaiken kiertää pientä rinkiä kallon sisällä. Mä en jaksa,mä en jaksa,mä en jaksa! Mä oon ihan sekaisin!  Miksi mä en vaan osaa syödä normaalisti?  Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Tärisen ja tunnun hajoavan, mä en tiedä mikä mua vaivaa. Mua pelottaa!

AAAARGH...Liian suuri paha olo!

Dear Diary...

Ote mun päiväkirjasta:

   Tänään heräsin hyvällä tuulella.Ai miks, koska vaaka näytti pitkästä aikaa reilusti pienentyneen lukeman! En vaan tajua miks mun reidet tuntuu turpoovan vaikka paino laskee,outoo.Paljon on vielä pois otettavaa, sanoo ne kierot ajatukset mun pään sisällä, joita jotkut syömishäiriöiseksi kutsuu. Miten voinkaan saada näin hyvän tunteen siitä että laihtuu? An tiedä, en tosiaan tiedä.Ehkä juuri sen takia sitä sanotaan sairaudeksi, koska eihän siinä oo oikeesti yhtään mitään järkeä.Sitä vaan on pakko jatkaa, jatkaa ja jatkaa.Se tuntuu jotenkin oikealta. Hyvältä? - oikeasti ei.Mutta kun näkee tulokset. Sitä vannoo mielessään rakastavansa ja palvovansa anoreksiaa. Ja mikä se ana sitten edes on? Mulle se on kai kun joku mielikuvitusystävä ja täydellisyyden perikuva. Kuin paras ystävä jota ei halua menettää.Se vaatii minua laihtumaan ystävyytensä pantiksi ja uhkaa lähteä ja jättää minut yksin jos lopetan. Dominoiva ystävä, jonka tossun alla olen. Se lupaa tehdä minusta täydellisen ja riittävän hyvän, jos vaan kuuntelen ja tottelen sitä. Se on saanut minut uskomaan sen olevan aina oikeassa ja ainut, joka oikeasti välittää minusta. Se kertoo mitä muut ajattelevt minusta, miten ne mielessään ilkkuvat ja haukkuvat minua läskiksi ja rumaksi, vihaavat minua. Se yrittää opettaa minua kaltaisekseen, täydellisen laihaksi, koska vain laiha voi olla kaunis, hyvä ja pidetty. Se kertoo rakastavansa minua sitä enemmän, mitä paremmin tottelen. Jos teen väärin (eli syön tms.) se suuttuu. Ja pahasti! Huutaa ja sanoo miten saatanan iso läskiporsas olen, ilkkuu ja viiltelee minua sanoillaan. Eli kertoo vaan ruman totuuden. Tai siis sen totuuden, jonka se on minulle oikeaksi opettanut. Olen vaan helvetin lihava ja ruma tyttö, jota kaikki vihaavat. Siitä on tehty minun totuuteni. Se sanoo, etten ansaitse ystävyyttämme, jos rikon sääntöjä. Minä en halua menettää ainutta ystävääni.   Ystävää jota ei ole edes olemassa.   Haluaisin vaan olla hyväksytty ja sopia tämän yhteiskunnan kaunúsihanteen asettamiin rajoihin, joita ihmiset tuijottavat lumoissaan, kun jotkut zombit. En halua tulla hylätyksi, en enää. Pelkään sitä. Pelkään lihomista.

"Syömishäiriö ei saa sinua ikinä tuntemaan itseäsi riittävän hyväksi, sen tavoite on vaan tappaa", sanoi yksi henkilö mulle.

Kylmä sarjamurhaajako? Katkera ja seuraa haluava aave jostain elämän toiselta puolelta? Mielen sairaus. Sairaus, johon en vieläkään osaa myöntää sairastuneeni. En tunne itseäni sairaaksi. En ole tarpeeksi laiha ollakseni sairas.
     Miksi syömishäiriöitä nykyään ihaillaan, eteenkin anoreksiaa.Siitä kärsijöitä pidetään vahvoina, vahvimpina pidetään niitä, jotka ovat kaikista laihimpia. Vaikka todellisuudessa vahvimpia ovat ne, jotka pääsevät ylös syömishäiriö-helvetistä.En tajua, miksi sairaalloista laihuutta ihannoidaan. Niin teen minäkin. Ja hups, huomaamattani putosin liian syvälle sen maailmaan. Huomaamattani ajauduin syvemmälle ja syvemmälle. Enkä enää pääse itse ylös. Kaikki karkasi täysin käsistä. Nyt on vaan ritettävä selviytyä...Itsepähän tätä kerjäsin...

Valehtelua, valehtelua

   "Mä en oo nähny sun syövän moneen päivään,nyt sun ois kyllä syötävä jotain"

    "Ei kiitti.Mä söin jo ennen lähtöö..."

vaikka todellisuudessa viime ruokailusta on mennyt 3 vuorokautta

Valehtelen taas kaiket päivät aivan häikäilemättömästi kaikille.Kyllä mä sen nään,ettei mun kaikki valheet mee läpi, mutta ei kai ne halua olla uskomattakaan.
   Mä nään joka yö painajaisia,että ahmin.Viime yönäkin heräsin kamalaan uneen, joka tuntui liian todelliselta.Siinä mä yhtäkkiä vaan päätin lopettaa paaston ja ahmia pitsaa ja jälkkäriks vielä pari pussillista lakuja.Enkä ees tuntenu huonoo omatuntoo. Mikä helpotus olikaan herätä ja tajuta,ettei se ollut totta.
     Jotenkin mä en vaan enää jaksais tätä jatkuvaa laihdutusta, mutta en jaksa taistella sitä vastaankaan. Tuntuu että ei mulla oo muita vaihtoehtoja.On vaan pakko jatkaa laihduttamista...Muut ajatukset on tukahdutettava, käskee se tuttu anoreksian ääni, joka pyytää itseään seuraamaan. Se, jota pitää parahaana ystävänään. Ainoana, johon voi luottaa...

Kurittaa nyt myrsky ihmistä ja perustuksiltaan Kaataa huoneensa

On kai olemassa hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Minulle hyviä hetkiä ovat ne kun paastoan, muiden mielestä taas hyviä hetkiä ovat ne kun syön. ne tahtovat vaan minun lihovann jotta saavat taas ilkkua minua läskeistäni ja kontrollin puutteestani Mutta oikeasti mun koko elämä on vaan yks paska hetki, josta haluisin eroon.
   Ja kaikki tuntuu vielä raskaammalta nyt kun en edes pysty ratsastamaan.Se ainut ilon hetki,kun pääsee hevosen selkään,niin ei enää sitäkään. Polvi....
   Mä olen myös lihonut PALJON ja se ahdistaa. Se näkyy ja tuntuu. Mä olen läski. Ihmiset ahdistaa ja ajatukset ahdistaa. Yksinkertasesti kaikki ahdistaa. Haluaisin vaan olla yksin ja piilossa. Häpeän itseäni. Miksi annoin itseni lihoa. Kaikki on pakko ottaa takaisin, olla syömättä vähintään loppuviikko.

from we<3it

   Ahdistusta ei myöskään helpota se,että kaikki ympärillä tuntuu laihduttavan.Mun mieli on kääntänyt kaiken kilpailuksi.Pakko laihtua enemmän,pakko voittaa.