Not enough, never enough

Kolmosella alkoi vaakalukema tänään kun aamulla astuin sen päälle. Liikaa, aivan liikaa vieläkin, sanoi se ja kokovartalopeili, joka roikkuu mun huoneen seinällä. No yksi väli-etappi kuitenkin saavutettu, paino alle 40 kilon. Seuraava mission olkoon alle 37. Miten alas vaakalukemien täytyy pudota, jotta näyttäisin hyvältä ja laihalta? Onko sellaista lukemaa olemassakaan? Voinko mä ikinä olla tyytyväinen kehooni?
  Tänään onneks on tiedossa vähän piristystä kaiken paskan keskelle. Nään pitkästä aikaa parasta ystävääni, jonka kanssa tosin olen pikkuhiljaa vieraantunut. Hän on yksi niistä parista kaverista, jota mulla ylipäätään on enää jäljellä. Se värjää mun hiukset, jota oon odottanut innolla. Musta tulee taas blondi! (luonnonvärini on oikeesti vaalea, mutta nyt on ollu värjätty mustalla jo parisen vuotta). Oon haaveillut blondeista kutreista jo pitkään, mutta en oo saanu aikaseks alottaa vaalentamis-prosessiä. Nyt se kuitenkin tapahtuu. Mua tavallaan jännittää mennä Hänen luo. pelkään, mitä Hän ajattelee mun painosta. Kiinnittääkö se huomion mun läskeihin reisiin ja paksuihin käsivarsiin? Ilkkuuko Hän mun ulkomuotoa mielessään? Onko Hän puolestaan laihtunut? Lihonut? Onko Hän edelleen samanlainen kuin ennen? En tiedä. Kohta se selviää...Tunnen itseni aina niin huonoksi ja luuseriksi hänen seurassaan. Hän kun tuntuu olevan täydellinen...