Fear of mine; kouluruokailu

Miljoona ja kaksi postausta odottaa valmistumistaan luonnosten joukossa. Aloitan aina kirjoittamaan, mutten ikinä saa mitään valmista aikaseks. Pitkät koulupäivät ja muut menot takaa,ettei vapaa-aikaa jää turhan paljon blogiin panostukseen, vaikka postata kyllä aina tahtoisinkin. Mutta asiaan; vaikka tämäkin postaus ekoista kouluruokailustani on valmisteltu jo aikoja sitten, niin julkaisen sen vasta nyt kun sain vihdoin aikaiseksi viimeistellä sen...

Uus koulu, uus porukka, uus ympäristö jne... Siinä on kai paljon jännitettävää vähän jokaiselle ekaa vuotta uudessa koulussa aloittavalle, ehkä joitain saattoi jopa pelottaakkin joku noista.  Mun kohdalla pahin pelko oli kuitenkin aivan jotain muuta. Jotain niin järjetöntä ja typerää. Asia joka on toisille niin arkista ja mukavaa oli minulle kuin pahin painajainen; koulun ruokala. Muuten koulun aloittaminen tuntui minusta helpolta ja helpottavalta. Tieto siitä, että kukaan ei tunne tai edes tiedä minua etukäteen, kellään ei siis ole ennakko-odotuksia minua kohtaan. Kukaan ei tiedä minua seuraavasta tummasta sh-varjosta eikä mistään kokemuksistani! Loistava mahdollisuus täysin uuteen, puhtaaseen alkuun koko elämän osalta, jos vaan olisin itse uskaltanut heittäytyä vapaaksi...

  Stressasin ruokailu-tilanteita etukäteen kovasti ja mietin mielessäni erilaisia keinoja ja tekosyitä skipata koko asia. Menenkö vessaan "piiloon" ruoka-ajan koittaessa, pujahdanko vaan vaivihkaa muualle kun muut menevät syömään... Ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäiset tunnit hujahtivat nopeasti ja pian oli se kammottava aika. Luokanvalvojan suusta kajahti ilmoille ne pelottavat sanat: "Seuraavaksi onkin sitten ruoka-tauon aika, voitte nyt lähteä syömään". Ennenkun edes ehdin kunnolla tajuta mitä tapahtuu, minä olinkin jo vahingossa siirtymässä kohti ruokalaa muutaman uuden luokka-kaverini toimesta jutustelun lomassa, "Oh Shit, miten mä tästä pakenen". Ajauduin porukan keskellä vaan lähemmäksi ja lähemmäksi painajaisissani kammottelevaa paikkaa, jota olen vuosia vältellyt viimeiseen asti. Karkuun ei vaan yksinkertaisesti enää päässyt, ei sitten mitenkään, vaikka yritinkin hädissäni selitellä jotain. "Kyllähän sun  nyt syödä pitää", eräs luokkalaiseni henkilö tokaisi minulle ja tarrasi käsivarrestani kiinni napaten minut peräänsä ruoka-jonoon. Sydän hakkasi, kädet tärisi, pala nousi kurkkuun; olin lievässä paniikissa. Koitin silti näyttää mahdollisiman normaalilta ulospäin. Miten vitussa mä tähän oikeen jouduin?

  Ruokala oli täynnä porukkaa. Iloinen puheensorina ja astioiden kilinä kantautui korviin jo kaukaa. Oli todella omituinen tunne ensinäkin ottaa linjastolle kasasta tarjotin ja alkaa koota sen päälle astioita, teki vaan mieli juosta pois ja lujaa. Ahdisti. Otin itselleni lasillisen vettä sekä kopautin salaattikauhasta pari vihreää lehdenpalasta lautaseni pohjalle ja suuntasin kavereideni seurassa pöytään. Voin sanoa että yhdenkin salaatinpalasen saaminen suuhun oli todella työn ja tuskan takana, loput palaset siirtelinkin sitten vain haarukalla reunalta toiselle ja ne päätyivät lopulta bio-jätteisiin. Eikä koulussa syöminen ole tuosta kohentunut parin viikon aikana lainkaan. En vaan pysty siihen!

  Muiden nähden syöminen on minulle todella vaikeaa, olipa sitten kyse vaikka edes parista vaivaisesta salaatinpalasesta. Päälle iskee kamala tunne siitä, että muut täydelliset, kauniit ja laihat ihmiset ajattelevat minusta pahaa, tyyliin: "hyi, miten tuo läski tyttö kehtaa syödä tai edes näyttäytyä ruoan lähellä! Miten nolo ja iljettävä, ei noin lihavan pitäisi edes ajatella ruokaa" sekä nauravat ja ilkkuvat minulle, halveksivat minua.

  Olen saanut koulu-kavereiltani osakseni ihmettelyjä ja uteluja pienistä, usein olemattomista annoksistani, joista näykin suuhuni muutaman suullisen. Vastaan aina, että "Ei oo nälkä kun söin aamulla", vaikka todellisuudessa juon  aamuisin aina vaan kupin teetä, koska kouluun meno aamupalan syöneenä on mahdoton ajatuksenakin. Silloin aina ajattelen, että voi kun te vaan tietäisitte totuuden... joskus luotettava juttukaveri ja kuuntelija olisi enemmän kuin ihana. Ruokalassa lempinimekseni onkin muodostunut pupu, koska syön kuulemma vain kaninruokaa...

  Koska kouluruokailu ei osaltani mene todellakaan putkeen ja aamupala on poistunut ohjelmastani sekä liikuntakin on lisääntynyt roimasti, koitan sitten syödä ahkerasti koulun jälkeen, vaikka välillä tekis niin kovasti mieli olla syömättä koko loppupäiväkin ja nauttia  nälästä, laihtua vaan taas, mutta on vaan pidettävä itsensä kurissa.Mä EN halua takasin sitä kaikkee paskaa mitä oon joutunu kokemaan!Miks tää kaikki on taas näin hankalaa! Miks mä en vaan vois olla aivan tavallinen, onnellinen nuori...