Syksyn myötä

Olen huomannut, miten kaikki ruokailuun liittyvä on taas muuttunut pikkuhiljaa hankalammaksi koulun alettua ja muutettuani taas omilleen. Anoreksia koittaa kovasti käyttää tilannetta hyväkseen ja kiristää otettaan. Ja valitettavasti mun on myönnettävä, että se on kyllä onnistunutkin tiukentamaan sitä aika roimasti...

Koulu luo minulle jatkuvasti kovia ulkonäköpaineita. Se on täynnä laihoja kauniita ihmisiä, joitain tosi laihoja anorektikkojakin, joihin vertailen itseäni kokoajan. Olen pyöreämpi, olen tukevampi, olen pehmeämpi, reiteni ovat paksummat, tuolla on selkeämmin erottuvat luut, kapeampi lantio, tuo painaa vähemmän ja varmasti syö vähemmän...olen lihava, olen kaikista läskein, olen kaikista rumin, OLEN KAIKISTA HUONOIN! Ne ajatukset pyrkii valtaamaann mieleni.

 

Aamuisin tuskailen peilin edessä pitkiä aikoja ja vaihtelen vaatteita about miljoona kertaa. Miksi mä en voi näyttää siltä kun haluaisin näyttää, miksi olen tämmöinen, näytänkö nämä päällä läskimmältä kuin nämä päällä, voinko laittaa tämän, näkyykö pömppö-vatsa... Välillä en vaan voi välttyä itkulta. En tunne itseäni kotoisaksi "uudessa kehossani" vieläkään. En osaa hahmottaa sen kokoa ja muotoa todellisuudessa. Omien silmieni läpi näytän tukevalta ja pullealta. En todellakaan alipainoiselta, vaikka vaaka niin kertookin. Miltähän näytän muiden silmissä? En tiedä. Varmaan hieman tukevalta, kuten minäkin itseni nään, vai valehteleeko silmäni? Osa minusta haikailee sairaan laihaa kehoa vieläkin...

Aivan rehellisesti sanottuna painoni laskenut useamman kilon koulun alettua. Vaakalukemat ovat jopa alempana kun silloin, kun vapauduin suljetulta osastolta avolle...En tosin erota sitä itse ulkonäöstäni, tunnen itseni ja näytän mielestäni edelleen samalta, jopa tukevammalta kuin kesälomallakin, jolloin olin jo melko lähellä normaalipainoa, no ainakin vesi-tankkausten jäljiltä juuri ennen polin punnituksia. Välillä aina mieleeni nousee ajatus, että olisinko tyytyväisempi laihempana? Tiedän etten olisi!

Anoreksia liu'uttaa hiljakseen itseään takaisin elämääni. Se on liukunut alkuun taas niin salaa, etten ole itseasiassa edes kunnolla tajunnut sitä. Olen kyllä välillä miettinyt ohimennen, että olen palannut joihinkin vanhoihin tapoihini yms., mutta en ole kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota. Kalorimääräni on taas salakavalasti pienentyneet viikko viikolta ja olen alkanut taas pyöristellä ruokien kalori-määriä rutkasti todellista määrää ylöspäin. Muutenkin ravintosisältöjen hysteerinen tarkkailu on kiristynyt ja ruokavalioni rajoittunut tiukemmaksi. Myöskään desin mittani ei ole oikeasti desi, vaan paljon pienempi. Jätän myös usein loppuosan aterioistani syömättä ja heitän pois, koska vatsani alkaa näyttää ja tuntua liian täydeltä, pelkään sen pömpöttävän vielä seuraavana koulupäivänäkin niin että näytän raskaana olevalta mursulta... Ja  tätä "pienten pahojen tapojen" listaa voisi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa...

Olen oikeastaan antanut anoreksialle luvan ottaa taas enemmän valtaa itselleen. Mielessä kummittelee taas vahvasti halu laihtua. Kun en halua näyttäytyä koulussa lihavana ja pömppömahaisena, ja mun on parempi olo jos syön vaan vähän, ja pieni painonlasku vaan kaunistaa, ei siitä haittaakaan ole, ja sit jos oon laihtunu, niin enhän mä voi lihoo uudelleen, mitä siitäkin ajateltais! En mä kuitenkaan palaa siihen vanhaan, jos mä vähän vaan laihdun...yms miljoona ja yksi tekosyytä. Mutta Hetkonen, kaikkihan lähti alunperinkin siitä ns.harmittomasta "vain pari kiloa niin tulee parempi mieli"-tilanteesta! Tiedostan kyllä mielessäni, että minun tilanteessani tällä hetkellä niitä "harmitonta paria kiloa" ei ole olemassakaan! Tiedän, miten helposti ja huomaamatta se tavoite karkaa vaan kauemmas ja kauemmas. Muistan liian hyvin mihin se johti viimeksi... Sitä kamaluutta minä en halua kokea enää IKINÄ! Olen vannonut itselleni niin monta kertaa, että sairaalaan en tämän paskan takia palaa enää koskaan. Mutta mihin suuntaan olenkaan pikkuhiljaa matkaamassa? Tämä kaikki on pysäytettävä nyt heti! Ei kohta, ei joskus huomenna vaan mun olis oikeesti herättävä todellisuuteen heti, ennenkun on taas liian myöhäistä. Pelkään että oon kohta taas niin syvällä suossa, etten pääse itse irti...Säikähdin oikeasti tosi pahasti, kun tajusin äskettäin miten paljon olen pakittanut takaisin vanhoihin tapoihini! Miksi mä olen antanut itseni päästä taas tähän tilanteeseen? Korjaus-liikkeen tekeminen kun tuntuu niin vaikealta. Ja se vaan vaikeutuu kokoajan enemmän... Mutta se on pakko tehdä! Minä haluan kuitenkin sisimmissäni voittaa tämän pedon! Ja niin minä myös aion tehdä.