Pakko saada painoa pois,pakko laihtua.Valehtelen taas kaikille ja esitän onnellista. Se ei ole yhtä helppoa kuin ennen,mutta onnistun siinä silti. Välillä minut pakotetaan syömään, kotona porukoilla asumisen varjopuolia. Esitän iloista,ja otan lautaselleni pienimmän mahdollisen annoksen. Jos vaan mahdollista,kippaan sen vessanpyttyyn. Sottaan ruoalla vaan lautasen. Liian usein joudun kuitenkin syömään. Se tuntuu taas niin helvetin vaikealta. En ymmärrä itsekkään,miten vaikeaa syöminen voi olla. Asia joka on "tavallisille" ihmisille normaali ja jokapäiväinen asia, helppo ja mieluinen rutiini,josta voi nauttia. Eivätkä ne silti edes liho jokaisesta suupalasta. Toisin kuin minä. Miten minä voin tehdä sen itselleni niin vaikeaksi? Olen vajonnut taas syvemmälle.Itken taas ruokailun jälkeen ja usein myös oksennan ja käytän laksatiiveja. Kaikki tuo ylimääräisen ruisleipäviipaleen tai muutaman sadan kalorin takia, enkä silti tunne itseäni sairaaksi. En osaa myöntää itseäni sairaaksi,vaikka siksi minua lääkäri sanoikin. Tähän on olemassa apua ja hoitoa,mahdollisuus paranemiseen ja parempaan elämään on olemassa. Mutta kieltäydyn hoidoista ja kapinoin "apua" vastaan. Minulla on lähetteitä syömishäiriö-klinikalle,mutta en mene sinne, en tahdo enkä uskalla. Olisin siellä kuitenkin se kaikista lihavin, jolle muut täydelliset ja langanlaihat anorektikot nauraisivat.En ole tarpeeksi laiha sinne. Olisin taas se kaikista huonoin. En tahdo taas olla se, joka häviää kaiken! En halua tuntea sitä tuskaa enää!
Mihin katosi se kaikki haaveilu paremmasta elämästä, ilman ruokahuolia ja vaaka-stressiä? En tiedä itsekkään. Positiiviset ajatukset vaan hautautuu ahdistuksen alle. Vaa'alla käynti ei ole ikinä hyvä idea. Ei varsinkaan kun on juuri lihotettu thtomattaan monella kilolla. Se järkytys oli liian suuri. Ahdistus,jota en kestä. Monta kiloa on lähiaikoina pudonnut. Ja yllättävän nopeasti. Vielä muutama kilo ja olet taas alle 40 kilon rajan,ääni päässsäni sanoo. Jokainen grammankin pudotus tuntuu taas hyvälle.
Miksi teen tämän itselleni,mietin välillä.Mutta en vaan tahdo päästää irti.Minullahan ei olisi mitään muuten.Tämähän on mun elämä.Mun elämä,joka on vaan niin palasina.En jaksais kohta enää taistella.Tahtoisin vaan luopua kaikesta ja vapauttaa itseni elämisen tuottamasta tuskasta. Silloin millään ei olis mitään väliä eikä tuskaa tarvitsisi tuntea. Mitä ideaa on kiduttaa itseään täällä,kun ei mulla ole tälle maailmalle mitään annettavaa tai merkitystä. Kaiken olen jo suunnitellut valmiiksi.
Enkelithän on kaikki laihoja?
Tämä on taas yksi näitä huonoja päiviä.Muunlaisia ei tosin ole pitkään aikaan ollutkaan.Olen hajalla ja niin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen sana on enemmän kuin tervetullut