Dear Diary...

Ote mun päiväkirjasta:

   Tänään heräsin hyvällä tuulella.Ai miks, koska vaaka näytti pitkästä aikaa reilusti pienentyneen lukeman! En vaan tajua miks mun reidet tuntuu turpoovan vaikka paino laskee,outoo.Paljon on vielä pois otettavaa, sanoo ne kierot ajatukset mun pään sisällä, joita jotkut syömishäiriöiseksi kutsuu. Miten voinkaan saada näin hyvän tunteen siitä että laihtuu? An tiedä, en tosiaan tiedä.Ehkä juuri sen takia sitä sanotaan sairaudeksi, koska eihän siinä oo oikeesti yhtään mitään järkeä.Sitä vaan on pakko jatkaa, jatkaa ja jatkaa.Se tuntuu jotenkin oikealta. Hyvältä? - oikeasti ei.Mutta kun näkee tulokset. Sitä vannoo mielessään rakastavansa ja palvovansa anoreksiaa. Ja mikä se ana sitten edes on? Mulle se on kai kun joku mielikuvitusystävä ja täydellisyyden perikuva. Kuin paras ystävä jota ei halua menettää.Se vaatii minua laihtumaan ystävyytensä pantiksi ja uhkaa lähteä ja jättää minut yksin jos lopetan. Dominoiva ystävä, jonka tossun alla olen. Se lupaa tehdä minusta täydellisen ja riittävän hyvän, jos vaan kuuntelen ja tottelen sitä. Se on saanut minut uskomaan sen olevan aina oikeassa ja ainut, joka oikeasti välittää minusta. Se kertoo mitä muut ajattelevt minusta, miten ne mielessään ilkkuvat ja haukkuvat minua läskiksi ja rumaksi, vihaavat minua. Se yrittää opettaa minua kaltaisekseen, täydellisen laihaksi, koska vain laiha voi olla kaunis, hyvä ja pidetty. Se kertoo rakastavansa minua sitä enemmän, mitä paremmin tottelen. Jos teen väärin (eli syön tms.) se suuttuu. Ja pahasti! Huutaa ja sanoo miten saatanan iso läskiporsas olen, ilkkuu ja viiltelee minua sanoillaan. Eli kertoo vaan ruman totuuden. Tai siis sen totuuden, jonka se on minulle oikeaksi opettanut. Olen vaan helvetin lihava ja ruma tyttö, jota kaikki vihaavat. Siitä on tehty minun totuuteni. Se sanoo, etten ansaitse ystävyyttämme, jos rikon sääntöjä. Minä en halua menettää ainutta ystävääni.   Ystävää jota ei ole edes olemassa.   Haluaisin vaan olla hyväksytty ja sopia tämän yhteiskunnan kaunúsihanteen asettamiin rajoihin, joita ihmiset tuijottavat lumoissaan, kun jotkut zombit. En halua tulla hylätyksi, en enää. Pelkään sitä. Pelkään lihomista.

"Syömishäiriö ei saa sinua ikinä tuntemaan itseäsi riittävän hyväksi, sen tavoite on vaan tappaa", sanoi yksi henkilö mulle.

Kylmä sarjamurhaajako? Katkera ja seuraa haluava aave jostain elämän toiselta puolelta? Mielen sairaus. Sairaus, johon en vieläkään osaa myöntää sairastuneeni. En tunne itseäni sairaaksi. En ole tarpeeksi laiha ollakseni sairas.
     Miksi syömishäiriöitä nykyään ihaillaan, eteenkin anoreksiaa.Siitä kärsijöitä pidetään vahvoina, vahvimpina pidetään niitä, jotka ovat kaikista laihimpia. Vaikka todellisuudessa vahvimpia ovat ne, jotka pääsevät ylös syömishäiriö-helvetistä.En tajua, miksi sairaalloista laihuutta ihannoidaan. Niin teen minäkin. Ja hups, huomaamattani putosin liian syvälle sen maailmaan. Huomaamattani ajauduin syvemmälle ja syvemmälle. Enkä enää pääse itse ylös. Kaikki karkasi täysin käsistä. Nyt on vaan ritettävä selviytyä...Itsepähän tätä kerjäsin...