"Kerro mulle nyt rehellisesti,ootko sä taas salaa paastolla,en oo taaskaan nähny sun syövän pitkään aikaan Sä näytät laihtuneelta."
"En ole,mä oon kyllä syöny ihan normaalisti"
"Äläkä valehtele mulle,meillä oli sopimus..."
"En mä valehtele!"
Piinaava hiljaisuus ja kylmä surullinen katse, josta nään, että mun valehtelu ei enää uppoa.Äiti ottaa kiinni käsivarrestani kuin kokeillakseen sen paksuutta ja purskahtaa itkuun. Mä en oikeen osaa sutautua siihen tilanteeseen mitenkään, pakenen paikalta ja lukkiudun vessaan.Äiti menee pihalle peitelläkseen kyyneleet iskältä.
Mulle tulee todella huono omatunto. Mä olen niin monta kertaa luvannut Äitille, että mä en enää laihduta. Kai mä oon luvannu niin itsellenikin, vaikka joka kerta sisimmissäni oon tienny ettei se pidä paikkaansa. Mutta tästä kaikesta irti päästäminen ei oo vaan helppoa, ei sitten todellakaan! Mä en kestä sitä painetta. Mä en kestä sitä, miten mun ympärillä olevat ihmiset laihduttaa turhaan. Se saa mulle niin pahan olon ja ajaa kilpailemaan. Mä en enää jaksa tätä vertailua! Mitä ne ajattelee, jos ne näkis mun lihovan, että luovutin? Hävisin taas? Mä en kestä omia ajatuksiani! Mulla on vainottu olo, haluan paeta. En uskalla poistua kotoa enkä nähdä ketään. Mitä ne mun ulkonäöstä ajattelee? Pää on ihan sekaisin enkä ehdi pysyä ajatusten mukana. Mua pelottaa. Haluan itkee ja huutaa, purkaa kaiken paskan jonnekkin. Mutta lääkäristä en apua ota vastaan! EN ENÄÄ! En uskalla, ne alkaa tarkkailla ja pakottaa vaa'alle,kaikki paska paljastuis. Ahdistus vaan kasvaa. Mun mieli huutaa apua, haluan puhua, mutta ei ole ketään jolle sen voi tehdä ilman sivuvaikutuksia. Pakko vaan vaieta ja pitää kaikki itsellään. Antaa kaiken kiertää pientä rinkiä kallon sisällä. Mä en jaksa,mä en jaksa,mä en jaksa! Mä oon ihan sekaisin! Miksi mä en vaan osaa syödä normaalisti? Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Tärisen ja tunnun hajoavan, mä en tiedä mikä mua vaivaa. Mua pelottaa!
AAAARGH...Liian suuri paha olo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen sana on enemmän kuin tervetullut